maanantai 28. toukokuuta 2012

Onii-chan no baka!


Tsuritaman seiskajakso oli taas aika draamaisa. Lähinnä keskityttiin Natsukin perheeseen, joka kulminoitui nyt ihan kunnon riitaan Natsukin ja hänen isänsä välillä. Jotenkin ehkä itseäni järkytti aika paljon se, että Natsuki löi siskoaan. En tiedä, mitenkä yleistä fyysinen riitely on japanissa, mutta jotenkin tuntui todella väärältä, että poika lyö pientä tyttöä, oli se sitten sisko tai ei.



Huomasin vasta nyt, että ainakin viime jaksossa, ellei sitä edellisessäkin, oli mummon neuvojen sekä Yukin elokuvaraidan mentävä aukko. Sen puuttumista ei silloin tajunnut, mutta nyt kun niitä taas tuli, huomasi että sitä ei viime jaksoissa ollutkaan. Johtunee viime jakson erilaisesta rakenteesta. En tiedä onko se mitenkään kauhean merkittävä asia, mutta onhan se ihan mielenkiintoista, että aiemmin joka jaksossa ollutta perinnettä rikotaan. Tässä jaksossa Yukin elokuvarulla ei tosin johtanut mihinkään oivallukseen tai osaamiseen, vaan johdatti hänet Harun ja Akiran luokse pihamaalle, joka ei ollut mitenkään jaksoa pelastava seikka.


Oli muuten hauska nähdä taas pitkästä aikaa ahdistunutta Yukia tämän vastatessa puhelimeen. Sinänsä hassua, että hän on muuten täysin kytkettynä luuriinsa ja käyttää sitä jatkuvasti, mutta siihen vastaamisessa hän on huono. Vaikka Yuki muuten on päässyt sosiaalisten tilanteiden pelostaan, se kytee vielä pinnan alla tuntemattomien kanssa puhuessa (tosin soittajahan ei lopulta ollut tuntematon, ja sen tajutessaan Yuki rentoutui huomattavasti).


Visuaalisesti jakso oli yhtä hieno kuin edellinenkin, muutamia hyvin nätisti animoituja kohtauksia löytyi. Jaksan edelleen ihastella Enoshiman auringonlaskun värejä. Natsukin pikkusiskon kyyneleetkin olivat kauniita. Mutta turhapa näistä on selittää, antaa kuvien kertoa enemän kuin tuhat sanaa.

Oli siellä sitten tällaisia derppailujakin.
Edelleen on epäselvää, mitä Harulle tapahtui ja mitä hän nyt ihan oikeasti tuntee tätä merihirviötä kohtaan. Ilmeisesti ainakin pelkoa, koska hän yritti kovasti estellä ihmisiä menemästä merelle eikä olisi halunnut itsekään mukaan. Lisäksi hän laastaroi itseään sydänsärkyjen takia. Sekin on mielenkiintoista, että Haru ei enää pelkää Akiraa, vaan jutteli tälle jo melkein normaalisti ja pyysi anteeksi aiempaa käyttäytymistään.

Paras tekosyy ikinä.
Ennustelin edistystä jo muutamia jaksoja sitten, mutta loppujen lopuksi vielä ei ole mitään kovin suurta tapahtunut. Enemmänkin on vihjailtu ja tuotu vielä lisää mysteerejä esille. Nyt voin kyllä sanoa aika varmuudella, että ensi jaksossa oikeasti tapahtuu jotakin. Natsukin välienselvittely jäi vielä auki, joten draamaakin tulee olemaan, mutta jakson viimeinen kohtaus enteilee Jotain Suurta, minkä on pakko pikkuhiljaa ihan oikeasti alkaa tapahtumaan. Ei kai seilorit voi tanssia Enoshimatanssia paateissaan kovin montaa jaksoa ilman pelastusta.

Plus se, että näitä botskeja rupeaa olemaan jo näin paljon...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti