lauantai 13. lokakuuta 2012

Studio Ghiblin uusimmat

Onnekseni Lahdessa on pieni underground-henkinen elokuvateatteri Kino Iiris, joka toi Ghiblin Kukkulan tyttö, sataman pojan (Kokurikozaka kara) Lahteen, kun Finnkino suvaitsi levittää leffaa vain muutamaan kaupunkiin. Kätkijät (Karigurashi no Arrietty) tuli sen sijaan ostettua tuossa pari kuukautta sitten DVD:lle ja päätin viimein katsoa senkin, että voin kirjoittaa fiiliksistäni molempien osalta.


En muista enää kovin paljon Maameren tarinoista, mutta en nyt voi luonnehtia sitä ainakaan Ghiblin parhaimmistoksi. Ohjaamisesta enemmän tietävät sanovat sen olevan kovin surkeasti ohjattu, eikä ihme, kun Goro Miyazaki siihen aika lailla kylmiltään komennettiin. Luultavasti hän on sen jälkeen ollut kovassa opissa, koska Kokurikozaka karassa en ainakaan itse huomannut mitään suuria ohjauksellisia virheitä. Ylipäänsä tekniseen puoleen ei paljon kiinnittänyt huomiota, koska se on Ghiblillä oikeastaan aina kunnossa. Yhdessä kohdassa oli jotenkin kovin kummallisen näköinen leikkaus, vähän kuin kohtaus olisi loppunut liian aikaisin. Muuten ei ole mitään moitittavaa, animaatiokin oli samaa hyvä Ghibli-laatua, ainakin pääosin.

Alkuminuuteilla nimittäin tuntui siltä, että elokuva oli kovin eloton. Alussa näytettiin päähenkilö Umin kotitöitä. Tytössä itsessään oli toki paljon liikettä (tosin sekään ei vaikuttanut niin luonnolliselta kuin Ghiblin liike yleensä), mutta ympäristö vaikutti pysähtyneeltä. Tunne unohtui kyllä äkkiä, joko siksi että ympäristö heräsi eloon tai siksi, että huomio kiinnittyi siihen kuvattavaan keskipisteeseen.


Viimeistään koulun pihalla tapahtuneessa hyppäysepisodissa olin myyty. Se oppilasjoukon riemu tarttui minuunkin, ja vaikka kohtauksessa ei ollut sinällään mitään naurettavaa, hymyilin silkasta riemusta. Myös ensimmäinen kuorolaulukohtaus oli huikea. Läpi koko elokuvan elin tarinaa vahvasti mukana ja saattoivat ehkä silmätkin kostua loppuvaiheissa. Viitisen minuuttia ennen elokuvan loppua toivoin, että älä lopu vielä. Ainut laimeampi kohtaus oli Umin uni, jossa hän tapasi isänsä. Tuntui liian pakotetulta draamalta.

Juonen puolesta leffa ei ollut suurieleinen. Keskityttiin kahteen asiaan: koulun kerhotalon purkamisen estämiseen sekä Umin ja Shunin suhteen kehittymiseen. Tällä kertaa kyseessä ei ollutkaan perinteinen lukioromanssi, kun sekaan heitettiin kaikenlaisia sisarusspekulaatioita. Onneksi leffassa oli onnellinen loppu, sen verran paljon tykkäsin parista.

Leffan parhaimpia puolia oli miljöö. Olen tässä lähiaikoina alkanut kiinnostua aina vain enemmän historiasta ja siitäkin syystä tämä leffa kiinnosti. En nyt ole 60-luvulla elänyt, mutta elokuva ainakin vaikutti aika totuudenmukaiselta. Raitiovaunuja, mustavalkotelevisioita, Coke-mainoksia ja -pulloja... Myös Tokion olympialaiset mainitaan parikin kertaa. Kerhotalo sen sijaan oli aivan ihastuttava rakennus kaikkine sotkuineen. Tällaiset jutut tuntuvat olevan Ghiblin vahvuuksia, kuten vaikka Arriettynkin miljöö.

Tykkään jostain syystä tosi paljon punaisista sateenvarjoista.
Myös soundtrack tukee miljöötä. Edellinen 60-luvusta kertova anime oli Sakamichi no Apollon, joka keskittyi jazziin ja sitä kuultiin tässäkin teoksessa. Yksi kipale tosin kuulosti enemmänkin perinteiseltä suomalaiselta lavatanssimusiikilta, ja se toi minut järvimaisemaan koivujen keskelle. Ei ehkä ihan se ideaalein tunnetila tähän elokuvaan. Taustamusiikkien lisäksi kuultiin parikin kertaa kuorolaulua, ja jos voisin hyvän arvauksen heittää, niin ne olivat luultavasti kaikki japanilaisille tuttuja koululauluja.

Suomenkielinen käännös oli tuttuun tapaan aika liberaali. Yritin kuunnella tarkkaan ja vertailla, ja kyllähän sieltä oli aika paljon jätetty sanoja pois. Mutta suoranaisesti väärin käännettyjä kohtia tuskin oli. Tuskin täysin literaali käännös kaupallisessa julkaisussa ja vielä suomeksi olisikaan kovin järkevää.

Tämä oli muuten ensimmäinen anime, jonka näin elokuvateatterissa. Enpä nyt sano, että se olisi järisyttävän paljon parantanut katselukokemusta. Äänentoistossa ehkä suurin ero. Ensimmäinen fiilis oli, että harmi ettei nyt pysty ottamaan screenshotteja.

Loppujen lopuksi tämä oli ehkä jopa yksi lempighiblejäni. Ainakin se herätti paljon tunteita eikä ollut ollenkaan tylsää katsottavaa. Nyt voi jo asettaa vähän korkeampia toiveita Goro Miyazakia kohtaan. Ehkä hänestä sittenkin saadaan vielä hyvä ohjaaja. Ehkei isänsä veroista, mutta hyvä kuitenkin.

Hieno vanha kansikuva

Siinä missä Kokurikozaka kara aiheutti uskomattoman suuren tunneskaalan, Karigurashi no Arrietty ei liikuttanut ollenkaan. Viimeistään loppumetreillä huomasin, että katsoin elokuvan täysin tunteettomasti.

Siitä huolimatta leffa ei ollut huono. Teknisesti se oli taas samaa Ghibli-laatua, mistä ei keksi mitään moitittavaa. Tarina perustui vanhaan lastenkirjaan. Siinä missä Kokurikozaka karassa päähenkilöpari sai toisensa ja kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti, Arriettyssa on aistittavissa kuoleman uhkaa vähän molemmilla puolilla sekä sydäntäsärkeviä jäähyväisiä.


Ihastuttavinta Arriettyssa oli sen maailma. Mittasuhteiden kanssa on varmasti tehty paljon töitä, ja vaikka kovasti yritin bongata virheitä, ei niitä äkkiseltään löytynyt. Kohdat, jossa korostettiin peukaloisten pienuutta ja maailmaa heidän silmin, kuten Arriettyn istuessa Shoun olkapäällä, olivat parhaita.

Oikeastaan ainut tunne, mitä itse leffa herätti, oli viha leffan pahista vastaan. Siinäpä vasta oli ärsyttävä noita-akka. Onneksi sai lopuksi ansionsa mukaan. Toinen, mikä aiheutti minkäänlaisia tuntemuksia, oli leffan tunnuskappale, varsinkin sen soidessa lopussa. Olin huomaamattani kuunnellut sitä jo aiemmin joten se oli tuttu ennestään, mutta nyt kontekstissaan kuultuna se oli todella kaunis.


Karigurashi no Arriettyn suomenkielinen tekstitys oli Kokurikozaka karan mukaan varsin liberaali. Nauratti, kun Arriettyn hyvinvoinnin toivotus kissalle oli suomennettu "voi paksusti". No, paksuhan se kissa tosiaan oli. DVD-julkaisu vaikuttaa kyllä hulppealta bonusmateriaalinsa puolesta, vaikken olekaan siihen ehtinyt tutustua. Tupladvd kertoo jo jotain.

Ei nyt vähään aikaan tee mieli tätä leffaa katsoa uudestaan, toisin kuin Kokurikozaka kara. Myöskään alkuperäiskirjoihin en aio tutustua. Lyhyeltä tämä leffa tuntui, eikä ollutkaan kuin sen 1,5 tuntia eli ideaalipituuden verran. Luultavasti elokuva unohtuu kokonaan ja joskus vuosien päästä katson sen uudelleen siskonpojan kanssa suomeksi dubattuna. Tai sitten en.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti