torstai 10. marraskuuta 2016

Catherine

Ostin Catherinen käytettynä Puolenkuunpeleistä parilla kympillä, enkä kadu ostosta ollenkaan. Catherine oli yksi niistä peleistä, miksi halusin PS3:n, ja nyt kun sellainen tuli jo vuosi sitten ostettua niin oli korkea aika päästä sitä kokeilemaan. Päädyimme pelaamaan pelin läpi kaverini ja poikaystäväni kanssa porukassa, ja siihen meni yhteensä 12 tuntia ja neljä iltaa. Samalla ystävyys pistettiin testiin, kun yhden pelatessa muut kiljuivat ohjeita – ja moitteita, jos niitä ei kuunneltu tai ohjeet olivat huonoja. Minua tämä ei tosin haitannut yhtään, koska en olisi omilla aivoillani keksinyt ratkaisua kaikkiin puzzleihin, eikä muutenkaan minkäänlaisia konflikteja syntynyt (muuten kuin pientä tiuskimista hermojen ollessa kireimmillään).


Olin kuullut Catherinesta paljon, ja olin vähän skeptinen puzzlejen suhteen. Tornin kiipeäminen palikoita siirtelemällä ei kuulostanut kauhean mielenkiintoiselta, varsinkin kun se oli melkein ainut pelin pelattavuus. Mutta palikat osoittautuivatkin yllättävän koukuttaviksi, ja lähes joka tasolla tulleet uudet palikat pitivät mielenkiintoa yllä (lempparikohtani koko pelin pelaamisessa oli, kun hyppäsin suoraan mustaan aukkoon juuri, kun olin pääsemässä tasoa läpi. Ajattelin vain, että jos se on vaikkapa madonreikä ja siitä pääsee jonnekin hauskaan paikkaan. Olihan siitä varoitettu, mutta kaikkea ei voi muistaa. Ohjain taisi vaihtaa siinä vaiheessa omistajaa aika äkkiä). Ja toki ne pomohirviötkin toivat haastavuutta ja uuden opettelemista.

Myös se epäilytti etukäteen, pääsenkö peliä omin voimin edes läpi, kun kokeneetkin pleikkaripelaajat ovat sanoneet sen olleen vaikea peli. Otinkin saman tien helpoimman vaikeustason, eikä se todellakaan ollut liian helppo. Okei, uusien elämien määrä pysyi alkutasojen jälkeen jatkuvasti 99:ssä, joten sinällään pääsimme aika helpolla, kun uusia yrityksiä sai loputtomasti. Mutta liian helppoa se ei missään tapauksessa ollut, vain harvoin pääsimme tason läpi yhdellä yrittämällä. Suurin osa tasoista vaati kaikkien kolmen pelaajan yrittämistä.


Catherinessa, toisin kuin Life is Strangessa, on pelaaminen ja tarina todella vahvasti erotettu toisistaan. Cutscenet ovat pitkiä ja niitä tulee vain kunkin tason läpi pelattuaan. Yleensä tällainen ratkaisu ei ole kovin hyvä, koska se haittaa pelin flowta, mutta yllättävän vähän se häiritsi. Toki aina palikoita siirrellessä toivoi, että tulisi jo seuraava pätkä tarinaa, ja tarinan kestäessä pitkään toivoi, että pääsisi jo siirtelemään niitä palikoita. Baarissa sen sijaan oli ihan mukava istua, se oli hauska lisä peliin, vaikka jäikin ehkä juuri vain lisäksi. Parasta oli käydä vessassa katselemassa Catherinen tuhmia kuvia.

Tarina kerrotaan pääosin siis cutsceneissä, mutta saa jotain irti myös keskusteluista baarissa tai painajaisessa lampaiden kanssa. Cutscenet on pääosin 3D-animoituja, tosin 2D-animea jäljitellen. Lisäksi muutamassa kohdassa on myös 2D-animoituja kohtauksia, jotka mielestäni olisi voinut jättää tekemättä. 2D-pätkät olivat keskinkertaisen tv-animen tasoisia, ja tyylin vaihtuminen pisti silmään niin pahasti, että se jo sitten haittasikin. 3D-osuudet olivat kuitenkin ihan kivan näköisiä, ainakin sitten kun niihin oli tottunut, ja sopivat paremmin siihen pelilliseen puoleen, kun se liikuteltavakin Vincent oli 3D-ukkeli. Ja ne ilmeet olivat todella hölmön näköisiä, siis hyvällä tavalla. Vincent reagoi kaikkeen niin suurieleisesti, mikä ehkä tuli sieltä animepuolelta, mutta näytti hassulta 3D-ihmisen naamalla. Tosin siniset otsat näyttivät ihan oikeastikin tyhmiltä.


Siinä vasta tarinankerronnasta. Itse tarina oli mielestäni hyvä, se piti otteessaan loppuun asti enkä ainakaan alussa arvannut, mihin se johtaa. Hahmotkin olivat ihan jees, tai ainakin päähenkilöä lukuunottamatta. Päähenkilö oli todella perinteinen miespäähenkilö, ei tosin ehkä animesta vaan suomalaisista elokuvista. Tuli ihan mieleen joku Pussikaljaelokuva ja sen päähenkilön ankeus. Vincentin kämppä oli ahdas, harmaa ja tylsä. Yöt menivät juopotellen ja päivät kalsareissa istuskellen. Okei, oli sillä sentään työpaikka, jonka viereisissä vessakopeissa juteltiin työkaverin kanssa toimitusta tehdessään (poikaystävä sanoi, että ei miehet tee sellaista oikeasti. Tai jotkut tekee, mutta se on ällöä). Kiva tyttökaveri löytyi, mutta jostain syystä se ei vain kelvannut, eikä millään voinut mennä naimisiin ja hankkia lapsia, vaikka seurusteltu oli ikuisuudet. Varmasti iskee kohderyhmäänsä eli juuri niihin sitoutumiskammoisiin baarissa käyviin parikymppisiin miehiin, mutta minua ei teemat kiinnostaneet yhtään. Aika harvinaista kyllä että näin käy, eli että tarina ja hahmot on ihan kivoja, mutta tarinan teema eli opetus ei voisi kiinnostaa tippaakaan, jolloin osa kokonaisuudesta jää puuttumaan.

Pelin soundtrack oli myös todella kiva, tykkäsin klassisten biisien käyttämisestä biiseissä. Kappaleet jäivät soimaan päähän ja ne oppi nopeasti ulkoa. Poikaystävä jopa alkoi jossain vaiheessa liikkumaan ja siirtelemään palikoita musiikin tahdissa.


Peli esitellään alussa ja lopussa tv-ohjelmana, joka esitetään Golden Playhouse –kanavalla. Tämä on mielestäni ihan kiva idea, mutta vielä kivempi olisi, jos Golden Playhouselta tulisi joskus muutakin ohjelmaa! Jos olisin Atlus, tekisin toisen Catherinen kaltaisen pelin, joka myös alkaisi ja loppuisi samanlaisella esittelyllä ja ”näytettäisiin” samalla kanavalla. Ilmeisesti tällaista ei ainakaan vielä ole kuulunut, mikä on harmi. Catherine on kuitenkin menestynyt tietääkseni ihan hyvin, eikä ihme. Se on kuitenkin aikuisille suunnattu peli, mutta ilman sitä räiskintää, mitä yleensä aikuisten peleihin tupataan yhdistää. Vähän kauhua, vähän seksiä ja vähän vaikeustasoa, ne kaikki varmasti vetoisivat aikuiseen yleisöön toisenkin pelin verran.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti