Shievanimen paluu

Terve! Pitkästä aikaa!

Tämä blogi täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Tai voiko niin sanoa, kun edellisestä postauksesta on kulunut neljä vuotta?

Blogini on viettänyt hiljaiseloa monesta eri syystä. Tai okei, myönnetään, yksi syy on aika iso. Aloin seurustella ihmisen kanssa, joka ei muka tykännyt animesta (vaikka oli ainakin Haruhin ja K-On!:in katsonut). Animeharrastus jäi paitsioon. Sitä ehti katsoa silloin, kun avopuoliso ei ollut kotona, tai pelasi tietokoneella.

Mitähän sitten tapahtui? Mentiin ainakin naimisiin, enää ei voinut perääntyä. Jotenkin se ihan itse keksi, että ehkä me voitaisiin sittenkin katsoa animea yhdessä. Ensin Jojo’s Bizarre Adventure (Mä katon tätä vaan sun takia → Katotaanko vielä yksi jakso? → Millon pelataan taas JoJo All Star Battlea?), sitten Mawaru Penguindrum, Attack on Titan, Vinland Saga ja lopulta jopa Sarazanmai.  Kun animelle on enemmän aikaa ja kun sille sai vielä jonkunlaisen hyväksynnän, on sitä tullut katsottua enemmän. Ja kuten aina ennenkin, minulle tulee palava tarve avautua jonnekin kokemistani asioista. Tämä sattuu olemaan paras väylä animeen liittyvissä asioissa.

Toinen syy hiljaiselolle on se, että haluan tuottaa blogiini hyvää sisältöä. Kirjoittaminen sujuu suhteellisen hyvin, mutta animesta en tiedä oikeastaan mitään. En niin paljon, että minulla olisi oikeutta kirjoittaa siitä. Animeharrastukseni alkoi vuonna 2005. Olen käynyt coneissa luennoilla, lukenut Anime-lehteä ja joskus blogejakin. Tunnistan tietyt ääninäyttelijät, rakastan tiettyjen ohjaajien tyyliä. Mutta en jaksa opiskella asioita sellaisella antaumuksella, kuin esimerkiksi coneissa luentoja pitävät ihmiset. En jaksa katsella animaattoriluetteloita, japania osaan kanojen ja noin 30 kanjin verran, enkä todellakaan jaksa katsoa sarjoja niiden ilmestymistahtiin, ainakaan useampaa per kausi. Miten ihmeessä voisin siis pitää animeblogia?

Jos jostain tiedän jotakin, niin tarinoista. Olen koko elämäni lukenut kirjoja ja sarjakuvia, katsonut piirrettyjä, elokuvia, tv-sarjoja ja animea. Silloin kun en ole kuluttanut tarinoita, olen keksinyt niitä itse. Olen tutustunut tuhansiin hahmoihin, kuullut satoja eri juonikuvioita. Ehkä siis sieltä voisi löytyä oma osaamisalueeni animen suhteen.

Olen jo pitkään kirjoitellut postauksia pöytälaatikkoon, mutta en ole saanut niitä aikaiseksi julkaista. Siispä lähiaikoina on luvassa kirjoituksia ainakin Attack on Titanista, pohdintaa animeharrastuksesta yleensä, mahdollisesti kokonainen juttusarja Jojo’s Bizarre Adventuresista (koska huomasin, että jokaisesta osasta on blogipostauksen verran sanottavaa) sekä anime-Netflixistä. Pysykääpä siis kuulolla!

Luukku 24: Panty & Stocking with Garterbelt

Yhdistin viimeiseen luukkuun kolme Hiroyuki Imaishin sarjaa, joista otsikkoon nostin Panty & Stockingin, koska se ei ole saanut tarpeeksi rakkautta. Joo, olihan se nyt aikamoinen kakka- ja alapäävitsikarnevaali, mutta tykkäsin silti! Minusta on ihanaa, että aikuiset miehet (+naiset) on oikeasti tehneet telkkariin sarjan, joka voisi olla 14-vuotiaan kiimaisen teinipojan kirjoittama. Panty & Stocking on kyllä visuaalisestikin todella erikoinen sarja, se näyttää enemmän Tehotytöiltä kuin perinteiseltä animelta. Toki Fly Away Now-kohtauksesta tuttua "perinteistä" animetyyliäkin olisi kaivannut vähän lisää sarjaan, koska näyttäähän nuo nyt pirun kuumilta. Soundtrack koostuu lähinnä teknojumputuksesta, ja pari todella kovaa helmeäkin sieltä löytyy. Panty & Stockingia en tosiaan suosittele ihan kaikille, huumori on tosiaan aika pikkupoikamaista, mutta kannattaa kokeilla ekaa jaksoa.

Kill la Killia vasta aloin katsoa vasta vähän aikaa sitten, eli en osaa koko sarjaa vielä arvioida, mutta ainakin siinä toteutuu sama kuin Panty & Stockingissa: tekijät ovat saaneet tehdä juuri sitä, mitä ovat halunneet, ja heidän tyylinsä nyt sattuu olemaan ylilyöty fanservice ja väkivalta. Tulee mieleen vähän Tarantino Hollywood-puolella: jotkut ihmiset varmasti paheksuvat hänen väkivaltaisia elokuviaan, mutta niissä on yleensä myös joku tärkeä viesti. Mielestäni on aivan mahtavaa, että tällaisetkin ihmiset pääsevät toteuttamaan itseään. Kill la Killissa on tosiaan aika reippaasti fanserviceä, ja vaikka omat silmäni ovatkin sille jo aika hyvin turtuneet, toivoin katsoessani että poikaystävä ei juuri tällä hetkellä kävele olkkariin kommentoimaan (käveli tietysti ja tuli juuri sellainen kommentti kuin odotinkin). Kill la Killissa on kuitenkin todella vahva yhteiskunnallinen teema (luokkayhteiskunta ja ihmisten eriarvoisuus, sekä tietysti ystävyys), joten pelkkää mäiskintää se ei sentään ole. 

Kolmas saman ohjaajan anime on Tengen Toppa Gurren Lagann. Se on selkeästi suuremman budjetin sekä vakavamman naaman anime. Joo, siinäkin on fanservicensä ja vitsinsä, mutta suuremmassa osassa on juoni ja hahmonkehitys. Juoni onkin kunnianhimoisin näistä kolmesta, ja sarja ansaitsee kulttimaineensa. 

Kaikkia kolmea yhdistää erikoinen visuaalinen tyyli. Imaishilla on ihan oma tyylinsä esimerkiksi räjähdyksissä, ja niitähän kaikissa sarjoissa näkyy. Kill la Killista ja varmasti myös Panty & Stockingista näkee asiaa miettiessä, että monet visuaalisista kikoista ovat vain rahansäästökeinoja, mutta sekin on mielestäni todella siistiä, miten vähemmällä rahalla on saatu kuitenkin näyttäviä sarjoja aikaiseksi. Missään näistä ei ole mitään laatunaamoja tai muita halvan animen merkkejä. Kaikki näyttää kivalta, vaikka ei aina kauheasti liikkuisikaan. Visuaaleista räjähdysten ja valonsäteiden lisäksi tykkään esimerkiksi Makon vääntelykohdista, ne ovat aivan hulvattomia.

Imaishin tekeleistä olen katsonut FLCL:n, Dead Leavesin ja Triggerin laatuanimen Inferno Copin, suosittelen myös niitä jos kolme aiempaa on jo katsottu ja tykätty.

Luukku 23: Star Driver

Totta puhuen en muista Star Driverista ihan hirveästi kovin syvällistä analyysiä kirjoittaakseni, sekin pitänee katsoa joskus uudestaan. Sen kuitenkin muistan, että sarja oli aika erikoinen, jännä ja kivan näköinen. Ohjaajana on sama häiskä kun Ouranissakin, ja visuaalinen tyyli on omaperäinen. Hahmokaarti on todella laaja ja juoni on aika monimutkainen, joten en ensimmäisellä katselukerralla ihan kaikkea varmaan edes tajunnut. Kuitenkin juuri monimutkaisuus on yksi sarjan hyvistä puolista. Katsojalle ei heti kerrota, mitä oikein on meneillään ja jokainen jakso tuntuu uudelta johtolangalta sarjan mysteerin selvittämiseksi.

Jos ei sarjasta muuta muista niin ainakin ginga bishounenin! Vaikka ohjaaja on eri, niin tässäkin sarjassa on Utenan ja Mawaru Penguindrumin tapaan jokajaksoiset henshin-kohtaukset musiikin säestyksellä. Sarjan taistelut olivat mielestäni aika yhdentekeviä itse taistelua ajatellen, mutta juurikin taistelukohtauksissa kehitettiin hahmoja ja heidän suhteitaan. Sarjan kaava on muutenkin Utenamainen, kun kaikki haluavat taistella päähenkilön kanssa, ja joka jaksossa seurataan tiettyjä hahmoja. Tekijöissä on samoja henkilöitä kuin Utenassakin, se tietysti selittää.

Luukku 22: Mawaru Penguindrum

Mawaru Penguindrum on ehkä kuitenkin se ykköslempparisarjani. Sen vastaisin, jos joku kysyisi. Enkä oikeastaan keksi siitä mitään pahaa sanottavaa, toisin kuin monista muista sarjoista. Okei, joidenkin mielestä se voi olla sekava, siinä on paljon symboliikkaa eikä se avaudu kovin helposti, mutta omasta mielestäni se on lähinnä hyvä asia. Liian moni animesarja syyllistyy liialliseen selittelyyn.

Ohjaaja Kunihiko Ikuhara ei ole valitettavasti tehnyt hirveän montaa sarjaa, mutta niistä näkee selkeästi jo hänen tyylinsä. Sekä Utenassa, Yuri Kuma Arashissa että Pingvinirummussa on samanlaisia elementtejä, ja yksi niistä on toistuva (musiikki)kohtaus, joka on aina jonkinlainen transformaatio. Usein tismalleen samaa animaatiota kierrätetään jaksosta toiseen, Mawaru Penguidrumissa tämä on Seizon Senryaku ja Rock Over Japan. Lisäksi käytetään paljon kehyksiä, ruusuja ja muita kuvia ruudun reunoilla. Tykkään hirveästi siitä, jos leffa- tai animeohjaajalla on selkeitä omia juttujaan, joista ne tunnistaa. Niistä tavallaan näkyy ohjaajan persoona läpi.

Pingviinirumpua tosin ei voi ihan varauksetta suositella kaikille lähinnä stalkkeri- ja raiskausjuttujen takia, joita käsitellään vähän turhankin kevyesti normijampan makuun. Myös lopun lapsibroilerit saattavat järkyttää toisessa ääripäässä. Animenkatsojat kyllä yleensä ovat tällaisiin tottuneet, tosin teemat on kyllä Pingviinirummussa aika erilaiset perusanimeen verrattuna. Ehkä siinäkin on yksi syy, miksi tykkään sarjasta niin paljon: kerrankin ei haluta tulla maailman parhaaksi jossain.

Mawaru Penguindrum on erikoinen animesarja, ja siksi suosittelen sitä kaikille muillekin, jotka ovat kyllästyneet perus shounen- tai shoujohöttöön. Pitää varmaankin katsoa sarja uudestaan ja miettiä, tulisiko siitä kirjoitettavaksi vähän syvempää analyysiä. En tosiaan ole sarjaa sen ilmestymisen jälkeen katsonut, lähinnä siksi etten ole halunnut kuluttaa sitä puhki. Nyt Utenan katsomisen jälkeen voisi olla korkea aika katsoa tämäkin uudestaan.

Mainittakoon vielä suositteluna Yuri Kuma Arashi, jos Mawaru Penguindrum on jo nähty. Se ei yllä aivan Utenan ja Pingviinirummun tasolle, mutta on hyvin samantyylinen ja käsittelee muiden tapaan erikoisempia teemoja erikoisemmalla tavalla kuin keskivertoanime.

Luukku 21: Jinrui wa suitai shimashita

Jintai oli toooosi hassu sarja. Yksi erikoisimmista animesarjoista, joita olen nähnyt, ja on ihanaa että se on olemassa. Visuaalinen tyyli on pastellinsävyinen, pehmeä ja vähän lapsekas, mutta sisältö sen kontrastina vähän synkkä ja vinksahtanut. Mitään Madoka-tyyppistä synkkää twistiä siinä ei oikeastaan ole, koko ajan säilyy huvittava ja pirtsakka sävy, mutta jutut ovat todella kieroja. Niiden vinksahtaneisuus vaatii välillä katsojaltakin vähän miettimistä.

Jintai ottaa kantaa nykyajan yhteiskunnallisiin ongelmiin, vaikka sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa ihmiskunta on jo romahtanut ja pienentynyt. Teemat ovat välillä jopa vähän vaikeaselkoisia, pitäisi ehkä katsoa sarja uudestaan ja oikeasti miettiä, mitä mikäkin jakso opettaa. Ja tietysti sarja on silmiähivelevää katsottavaa visuaalisestikin.

Luukku 20: Nodame Cantabile

Nodame Cantabilen aihe on Princess Tutun tapaan vähän luotaantyöntävä. Musiikkianimeista tykkään lähinnä niistä, joissa on kivoja idolityttöjä ja pirteää poppia. Nodame Cantabile kuitenkin onnistui synnyttämään (joskin varsin lyhytaikaisen) kiinnostuksen klassiseen musiikkiin ja opetti siitä paljon asioita, joita en aiemmin tiennyt. Tosin musiikin soittaminen ei sarjassa tosiaan ollut pääosassa, vaan ihmissuhteet.

Nodame Cantabilen kantava voima on sen päähenkilöt, ja sivuhahmotkin ovat ihan hauskoja. Nodame on kuitenkin ihan omassa luokassaan animetyttöjen keskuudessa, ja Chiaki on hyvä vastapari Nodamelle. Kaksikko sopii hyvin yhteen, ja varsinkin Nodamen edesottamuksia on hauska seurata.

Mangaakin yritin muuten joskus lukea, mutta se ei ainakaan alkuvaiheessa ollut animen katsoneelle kovin mielenkiintoista luettavaa. En tykkää piirrostyylistä kauheasti, ja animessa värit pehmittävät sitä paremman näköiseksi. Animeakin on tullut kolme kautta, viimeistä en ole vielä saanut katsottua, ja jotenkin tuntuu että se kyllä riittää minulle.

Luukku 19: Initial D

Initial D valikoitui listalle vain siksi, että se oli yllättävän koukuttava. Se on oikeastaan aika ruman näköinen sarja ja onhan se vanhakin, eikä hahmot ole kauhean mieleenpainuvia. Mutta urheilusarjojen tapaan se oli todella koukuttava ja jännittävä. 

Suurin syy sarjan katsomiseen oli tosin sen musiikit, olin biisejä kuunnellut jo ennen katsomista ja sen jälkeenkin, voisi taas pitkästä aikaa kuunnella. Taustamusiikit ovat aika erikoiset animesarjaksi, ne kun ovat suurimmaksi osaksi englanniksi laulettua eurobeatia. Mutta mikäpä sopisi paremmin kilpa-autoiluun. Uusimpia animesarjoja en ole katsonut (olisinkohan 3rd Stageen jäänyt), vielä ehkä vähän saattaisi kiinnostaakin vaikka muiden kausien katsomisesta on aika monta vuotta.

Luukku 18: Love Live!

Love Livestä olen jo kahdesti aiemmin kirjoittanut, siis ensimmäisestä animesta sekä Sunshinesta. Tällä hetkellä Love Live on aika iso osa elämääni (verrattuna muihin animejuttuihin), koska pelaan päivittäin School Idol Festival-peliä kahdella serverillä. Luojalle kiitos JP:n LP-kertoimista, olen pyrkinyt vähentämään pelaamista ja elämään omaa elämää vähän enemmän ja onneksi JP-version pelaamiseen menee nykyään neljä kertaa vähemmän aikaa (ainakin token-eventien aikana ja niiden välissä).

Love Live! on tietysti franchise ja sen eri osat tukevat toisiaan, mutta niihin voi tutustua myös yksittäin. Esimerkiksi pelkän Sunshine!!-animen voi katsoa ilman alkuperäisen näkemistä. Perusteena tähän voisi olla se, että Sunshinen tytöt voivat jonkun mielestä olla parempia. Mielipidekysymyksiä. Hahmokaartit ovat molemmissa hyviä, ja jos tykkää söpöistä tytöistä ylipäänsä niin varmasti löytyy joku lemppari molemmista kattauksista (itselläni useampi). Eniten tietysti saa irti SIF:ia pelaamalla sekä katsomalla samalla animet siinä sivussa. Sitä en osaa sanoa, kumpi kannattaa tehdä ensin, mutta suosittelen vahvasti animen katsomista jotta syntyy vahvempi tunneside tyttöihin ja sitä myötä sitten myös kortteihin. Itse en ainakaan millään saanut kiinni hahmoista pelaamisen alkuvaiheessa, luonteet tulivat paremmin esille animessa.

Pelin englanninkielisen version saa ilmaiseksi Play-kaupasta ja App Storesta, suosittelen ainakin kokeilemaan! Rytmipelinä ei mitenkään superhyvä, mutta sen sijaan lottoarvontana todella koukuttava. Vähän ehkä liiankin, onneksi en itse ole käyttänyt rahaa kuin reilun kympin verran (molempien serverien molemmat starter packit ostettuna), mutta jos jollakulla on jo valmiiksi vaikeuksia rahankäytön tai peliriippuvuuden suhteen niin sitten en suosittele. Ilman rahankäyttöäkin kyllä pärjää, kunhan on vain kärsivällisyyttä.