2.5.2020

Kuinka yritin kasvaa aikuiseksi ja opetella elämään tavallisten ihmisten keskellä

Muutama vuosi sitten valmistuin ammattikorkeakoulusta ja aloin elättää itse itseäni. Kuusi vuotta olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa, ja siihenkin ajatukseen on ollut totuttelemista. Sydämessäni tulee aina olemaan erityinen paikka yksinäisyyden katkeroittamille nörteille, vaikka onnistuinkin jollakin ilveellä vaimoutumaan. 


Kun tajusin, että tässähän pitää ihan oikeasti aikuistua, käärin hihani ja ryhdyin toimeen. Heitin teini-iässä ostetut vaatteet pois, aloin huolehtimaan enemmän terveydestäni ja yksinkertaistin sisustustani. Halusin kehittää itseäni. Vuoden jälkeen aloin ihmetellä, miksi ahdistaa. Miksi kaikki on tylsää? Tajusin, että vaikka sain paljon asioita aikaan ja varmasti näytin ulkopuolisten silmissä vastuuntuntoiselta nuorelta aikuiselta, en ollut tehnyt pitkiin aikoihin asioita, joista oikeasti nautin. Olin lähes pakkomielteinen sen suhteen, että jokainen minuutti päivästä tulee kulutettua hyödyllisiin asioihin. Eivätkä animen katsominen tai mangan lukeminen olleet tarpeeksi hyödyllisiä.

Pari vuotta olen nyt ollut samassa työpaikassa, ja vaikka työkaverit ovat mukavia, ei animeharrastuksesta voi oikein edes mainita. Heidän kosketuspintansa animeen on joku edellinen työntekijä, joka katsoi animea työajallaan. He ovat ehkä sen verran vanhoja, ehkä sen verran ekstrovertteja, että animaatio on heidän mielestään lapsia varten. Heidänlaistensa takia, ja kunnolliseksi yhteiskunnan jäseneksi tulemiseksi, olen yrittänyt tehdä asioita, joita aikuisten on yleisesti hyväksyttyä tehdä. Mutta nyt olen tajunnut, että se on vain itseni kieltämistä.


En halua elää tässä maailmassa. Olen paennut fantasiamaailmoihin viimeistään kun opin lukemaan, ja anime on ehkä paras näistä pakokeinoista. Olen kaikenlaisen fiktion suurkuluttaja, mutta oikeat ihmiset on kuitenkin loppujen lopuksi aika ällöttäviä. Liian realistisia. Eikä edes nykyajan erikoistehosteilla päästä vielä sille tasolle, että voitaisiin luoda sellaisia maailmoja, joita animaation keinoin voidaan. Ja vaikka voitaisiin, olisivat näyttelijät silti vain tavallisia kuolevaisia.

Toki katson myös paljon näyteltyjä tv-sarjoja ja Hollywood-elokuvia, ja pidän monia hyvinä. En silti osaa pitää niitä ominani. Ainoastaan kirjat, manga ja anime ruokkii jotakin erityistä osaa minussa. Esimerkiksi: lykkäsin Tuntemattoman sotilaan katsomista, ja syy oli se, että halusin lukea sen ensin, jotta voin tutustua hahmoihin. Se oli täysin oikea ratkaisu. Oma kuvani Koskelasta on lähempänä Roy Mustangia kuin Jussi Vatasta. Tykkäsin Tuntemattomasta sotilaasta kirjana todella paljon, kun sain oikeasti kuvitella asiat sillä tavalla, kuin animella mädätetyt aivoni halusivat, eikä tarvinnut nähdä Aku Hirviniemen naamaa Hietasen puhuessa.



Elämä ilman animea, ilman fantasiamaailmoihin uppoutumista, ei ole elämisen arvoista. Kuvittelin, että kasvaisin aikuiseksi joskus, mutta olen nyt hyväksynyt, että tätä asiaa en voi ainakaan tässä vaiheessa elämääni muuttaa. Ennemmin toivoisin, että voisin skipata koko yhteiskuntaan kuulumisen kokonaan, ja ryhtyä kirjailijaksi, jotta voisin omistaa kaiken aikani tarinoille. Siihen on valitettavasti vielä matkaa. Vielä joudun matkustamaan ruuhkaisessa metrossa, unohtamaan oikean itseni työpäivän ajaksi, ja teeskentelemään aikuista, jolla on kaikki langat käsissään.


2 kommenttia:

  1. "Olin lähes pakkomielteinen sen suhteen, että jokainen minuutti päivästä tulee kulutettua hyödyllisiin asioihin". Tämä! Pystyn samaistumaan tähän koko sydämestäni. En osaa sanoa, mistä moinen ajatus on päähäni tullut. Ehkä samoista syistä, kuin sinulla eli aikuistumisen tavoittelusta. Tällä hetkellä olen siinä pisteessä, että jonkinlainen romahdus on koettu ja tästä rutiininomisesta suorittamisesta on mahdollisuus kasvaa pois. Sitä ennen on kuitenkin tapahtunut paljon menetyksiä, jotka herättivät siihen, että tämä ei voi jatkua.

    Mitä animen ja mangan kuluttamiseen tulee, niin siitä on kadonnut jo aikaa sitten ilo. Hyvin harva sarja saa enää kiinnostumaan. Enää ei tule maratoonattua sarjoja, koska jo parin jakson jälkeen mielen sopukoista kuluu "pitäisi varmaan tehdä jotain hyödyllistä".

    Nyt lomautuksen ajan on ollut pakko pysähtyä ja miettiä, miten sitä oikeasti haluaisi elää elämäänsä. Kieltämättä paluu arkeen jännittää hiukan, sillä olisi niin helppo palata suorittajaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, en ole tämän kanssa yksin! Jos ei muuten osaa tehdä "turhuuksia", niin ainakin voi ajatella, että turhuuksia on pakko tehdä välillä, jotta jaksaa tehdä hyödyllisiä asioita. Lepo ja kivojen asioiden tekeminen on myös hyödyllistä, jos se antaa voimaa suorittamiseen.

      Poista