Kuinka yritin kasvaa aikuiseksi ja opetella elämään tavallisten ihmisten keskellä

Muutama vuosi sitten valmistuin ammattikorkeakoulusta ja aloin elättää itse itseäni. Kuusi vuotta olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa, ja siihenkin ajatukseen on ollut totuttelemista. Sydämessäni tulee aina olemaan erityinen paikka yksinäisyyden katkeroittamille nörteille, vaikka onnistuinkin jollakin ilveellä vaimoutumaan. 

Kun tajusin, että tässähän pitää ihan oikeasti aikuistua, käärin hihani ja ryhdyin toimeen. Heitin teini-iässä ostetut vaatteet pois, aloin huolehtimaan enemmän terveydestäni ja yksinkertaistin sisustustani. Halusin kehittää itseäni. Vuoden jälkeen aloin ihmetellä, miksi ahdistaa. Miksi kaikki on tylsää? Tajusin, että vaikka sain paljon asioita aikaan ja varmasti näytin ulkopuolisten silmissä vastuuntuntoiselta nuorelta aikuiselta, en ollut tehnyt pitkiin aikoihin asioita, joista oikeasti nautin. Olin lähes pakkomielteinen sen suhteen, että jokainen minuutti päivästä tulee kulutettua hyödyllisiin asioihin. Eivätkä animen katsominen tai mangan lukeminen olleet tarpeeksi hyödyllisiä.

Pari vuotta olen nyt ollut samassa työpaikassa, ja vaikka työkaverit ovat mukavia, ei animeharrastuksesta voi oikein edes mainita. Heidän kosketuspintansa animeen on joku edellinen työntekijä, joka katsoi animea työajallaan. He ovat ehkä sen verran vanhoja, ehkä sen verran ekstrovertteja, että animaatio on heidän mielestään lapsia varten. Heidänlaistensa takia, ja kunnolliseksi yhteiskunnan jäseneksi tulemiseksi, olen yrittänyt tehdä asioita, joita aikuisten on yleisesti hyväksyttyä tehdä. Mutta nyt olen tajunnut, että se on vain itseni kieltämistä.

En halua elää tässä maailmassa. Olen paennut fantasiamaailmoihin viimeistään kun opin lukemaan, ja anime on ehkä paras näistä pakokeinoista. Olen kaikenlaisen fiktion suurkuluttaja, mutta oikeat ihmiset on kuitenkin loppujen lopuksi aika ällöttäviä. Liian realistisia. Eikä edes nykyajan erikoistehosteilla päästä vielä sille tasolle, että voitaisiin luoda sellaisia maailmoja, joita animaation keinoin voidaan. Ja vaikka voitaisiin, olisivat näyttelijät silti vain tavallisia kuolevaisia.

Toki katson myös paljon näyteltyjä tv-sarjoja ja Hollywood-elokuvia, ja pidän monia hyvinä. En silti osaa pitää niitä ominani. Ainoastaan kirjat, manga ja anime ruokkii jotakin erityistä osaa minussa. Esimerkiksi: lykkäsin Tuntemattoman sotilaan katsomista, ja syy oli se, että halusin lukea sen ensin, jotta voin tutustua hahmoihin. Se oli täysin oikea ratkaisu. Oma kuvani Koskelasta on lähempänä Roy Mustangia kuin Jussi Vatasta. Tykkäsin Tuntemattomasta sotilaasta kirjana todella paljon, kun sain oikeasti kuvitella asiat sillä tavalla, kuin animella mädätetyt aivoni halusivat, eikä tarvinnut nähdä Aku Hirviniemen naamaa Hietasen puhuessa.

Elämä ilman animea, ilman fantasiamaailmoihin uppoutumista, ei ole elämisen arvoista. Kuvittelin, että kasvaisin aikuiseksi joskus, mutta olen nyt hyväksynyt, että tätä asiaa en voi ainakaan tässä vaiheessa elämääni muuttaa. Ennemmin toivoisin, että voisin skipata koko yhteiskuntaan kuulumisen kokonaan, ja ryhtyä kirjailijaksi, jotta voisin omistaa kaiken aikani tarinoille. Siihen on valitettavasti vielä matkaa. Vielä joudun matkustamaan ruuhkaisessa metrossa, unohtamaan oikean itseni työpäivän ajaksi, ja teeskentelemään aikuista, jolla on kaikki langat käsissään.