Tenki no ko

Kuulin ensimmäisen kerran Makoto Shinkaista ehkä n. 10 vuotta sitten, kun Crunchyroll vietti Makoto Shinkai-päivää näyttämällä kaikki siihenastiset elokuvat (3 kpl) päivän ajan ilmaiseksi. Ihastuin jo silloin henkeäsalpaavan kauniisiin taustoihin ja katkeransuloisiin rakkaustarinoihin. Ymmärsin kuitenkin sen, että Shinkain heikko kohta oli hahmodesignit ja ihmisten animoiminen, ja siihen aikaan Shinkai teki vielä melkein kaiken itse. Pientä toivoa elättelin jo Hoshi wo ou kodomon kohdalla, mutta valitettavasti se vasta menikin penkin alle, kun hahmosuunnittelija lainasi naamat naapuristudiolta.

Kimi no na wan myötä Shinkai sai vihdoin mielestäni ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Ja tiimin, jonka käsissä hahmotkin alkavat näyttää ihmisiltä. Kimi no na wa lunasti odotukseni, ja se todella on paras Shinkain elokuvista. Juuri sitä, mitä Shinkailta odotin (ja loppu oli kerrankin suht onnellinen!). 

Tenki no ko tuli lähes tasan vuosi sitten Japanissa teattereihin, ja siitä asti olen odottanut kieli pitkällä sen näkemistä. Koronakevät meinasi torpata suunnitelmani teatterissa elokuvan katsomisesta, mutta onneksi Finnkino on ottanut ohjelmistoonsa sellaisia elokuvia, joiden esittäminen jäi keväällä kesken (eipä niitä kyllä uusiakaan olisi juuri esitettäväksi). Päätin siis hemmotella itseäni ja käydä katsomassa elokuvan oikein IMAXissa.

Shingeki no Kyojin

Huom! Sisältää lieviä juonipaljastuksia animesta uusimpaan eli kolmanteen kauteen asti

Olen katsonut Shingeki no Kyojinia heti uuden animekauden ilmestyessä. Nyt kuitenkin mieheni halusi sen katsoa, ja suostuin katsomaan sen uusiksi, vaikka kuvittelin muistavani aika hyvin, mitä siinä tapahtuu. Olin kuitenkin väärässä, ja uusintakierros todellakin teki hyvää, jotta viimeisestä kaudesta saa sitten aikanaan kaiken irti. Olin nimittäin onnistunut autuaasti unohtamaan jo heti ensimmäisen ja toisen kauden välissä suunnilleen kaiken, ja monta asiaa oli mennyt ohi. Toisella katselukerralla kaikki pienetkin vihjeet esimerkiksi Annien, Reinerin ja Bertoltin henkilöllisyyteen tuli huomattua. Pieniä vihjeitä jokaisesta juonenkäänteestä todellakin viljeltiin pitkin sarjaa, mutta eihän niitä ensimmäisellä kerralla välttämättä tajua. 

Toisella katselukerralla sarjaa osasi myös katsoa paljon kriittisemmin, kun ei tarvinnut jännittää juonenkäänteitä tai pysyä kärryillä, kuka on kuka. Ensimmäisestä kaudesta tajusin sarjaa maratoonatessa viikoittaisen seuraamisen sijaan, kuinka paljon siinä oli kertauksia. Jokaisen jakson alussa oli minuutti tai jopa muutama kertausta siitä, mitä on jo tapahtunut. Jo ensimmäisellä kaudella oli flashbackeja vain muutama jakso sitten tapahtuneisiin asioihin. Myöhemmillä kausilla sen ymmärtää, sillä kausien välissä on ollut jopa vuosia aikaa, eikä ensimmäisellä kerralla ole välttämättä kiinnittänyt huomiota sellaiseen yksityiskohtaan, joka myöhemmin paljastuukin merkittäväksi. Ensimmäisellä kaudella kertaukset kuitenkin johtuivat lähinnä siitä, että sarjaa on pitänyt venyttää materiaalin puutteen vuoksi.

Sarjan vetävä voima on sen mysteerissä. En ole lukenut mangaa, joten koko tarinaa en tunne, mutta toistaiseksi sarja on onnistunut sekä jatkuvasti paljastamaan paloja sarjan maailman mysteeristä, että pitämään mielenkiinnon yllä. Vaikka tavallaan edellisen kauden lopussa paljastettiin kaikki, ei edelleenkään tiedetä mistään mitään. 

Aggretsuko ja Rilakkuma & Kaoru

Yhdistän Aggretsukon ja Rilakkuman ja Kaorun samaan postaukseen sen takia, että ne ovat aika samanlaisia sarjoja. Molemmissa käsitellään samoja teemoja, eli aikuistumisen tuskaa, ja molemmissa on noin 15 minuutin jaksot. Tunnelmaltaan sarjat ovat tosin lähes päinvastaisia, Rilakkuma ja Kaoru on kuin rauhoittavaa teetä ja Aggretsuko piristävää kahvia.

Molemmissa päähenkilönä on parikymppinen nainen, joka tuskastelee aikuistumisen kanssa. Retsukon ongelmana on inhottava pomo ja työelämän paineet, ja hän haaveilee naimisiin pääsemisestä ja sitä kautta työelämästä poistumisesta. Kaoru taas ei edes uskalla haaveilla edes poikaystävästä, ja naimisiinmenon ajatteleminen aiheuttaa lähinnä ahdistusta. Molemmissa tulee selväksi naisen rooli japanilaisessa yhteiskunnassa: töissä raadetaan boomereiden ikeen alla, kunnes naimisiinmenon myötä jäädään kotirouviksi. Eikä toki miehillä ole sen helpompaa: jos palkka ei riitä kahden ihmisen elättämiseen, on naimisiinmenosta turha haaveilla. 

Carole & Tuesday

Carole & Tuesday herätti mielenkiintoni lähinnä ohjaajan takia. Shinichiro Watanabe oli tuttu tietenkin Cowboy Bebopista, mutta enemmän olin innoissani siksi, että hän palasi musiikin ja ihmissuhteiden pariin Sakamichi no Apollonin jälkeen. Odotin, että saan sarjan, jossa keskitytään hahmojen keskinäisiin suhteisiin ja suuriin tunteisiin. 

Kuinka yritin kasvaa aikuiseksi ja opetella elämään tavallisten ihmisten keskellä

Muutama vuosi sitten valmistuin ammattikorkeakoulusta ja aloin elättää itse itseäni. Kuusi vuotta olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa, ja siihenkin ajatukseen on ollut totuttelemista. Sydämessäni tulee aina olemaan erityinen paikka yksinäisyyden katkeroittamille nörteille, vaikka onnistuinkin jollakin ilveellä vaimoutumaan. 

Kun tajusin, että tässähän pitää ihan oikeasti aikuistua, käärin hihani ja ryhdyin toimeen. Heitin teini-iässä ostetut vaatteet pois, aloin huolehtimaan enemmän terveydestäni ja yksinkertaistin sisustustani. Halusin kehittää itseäni. Vuoden jälkeen aloin ihmetellä, miksi ahdistaa. Miksi kaikki on tylsää? Tajusin, että vaikka sain paljon asioita aikaan ja varmasti näytin ulkopuolisten silmissä vastuuntuntoiselta nuorelta aikuiselta, en ollut tehnyt pitkiin aikoihin asioita, joista oikeasti nautin. Olin lähes pakkomielteinen sen suhteen, että jokainen minuutti päivästä tulee kulutettua hyödyllisiin asioihin. Eivätkä animen katsominen tai mangan lukeminen olleet tarpeeksi hyödyllisiä.

Shievanimen paluu

Terve! Pitkästä aikaa!

Tämä blogi täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Tai voiko niin sanoa, kun edellisestä postauksesta on kulunut neljä vuotta?

Blogini on viettänyt hiljaiseloa monesta eri syystä. Tai okei, myönnetään, yksi syy on aika iso. Aloin seurustella ihmisen kanssa, joka ei muka tykännyt animesta (vaikka oli ainakin Haruhin ja K-On!:in katsonut). Animeharrastus jäi paitsioon. Sitä ehti katsoa silloin, kun avopuoliso ei ollut kotona, tai pelasi tietokoneella.

Mitähän sitten tapahtui? Mentiin ainakin naimisiin, enää ei voinut perääntyä. Jotenkin se ihan itse keksi, että ehkä me voitaisiin sittenkin katsoa animea yhdessä. Ensin Jojo’s Bizarre Adventure (Mä katon tätä vaan sun takia → Katotaanko vielä yksi jakso? → Millon pelataan taas JoJo All Star Battlea?), sitten Mawaru Penguindrum, Attack on Titan, Vinland Saga ja lopulta jopa Sarazanmai.  Kun animelle on enemmän aikaa ja kun sille sai vielä jonkunlaisen hyväksynnän, on sitä tullut katsottua enemmän. Ja kuten aina ennenkin, minulle tulee palava tarve avautua jonnekin kokemistani asioista. Tämä sattuu olemaan paras väylä animeen liittyvissä asioissa.

Toinen syy hiljaiselolle on se, että haluan tuottaa blogiini hyvää sisältöä. Kirjoittaminen sujuu suhteellisen hyvin, mutta animesta en tiedä oikeastaan mitään. En niin paljon, että minulla olisi oikeutta kirjoittaa siitä. Animeharrastukseni alkoi vuonna 2005. Olen käynyt coneissa luennoilla, lukenut Anime-lehteä ja joskus blogejakin. Tunnistan tietyt ääninäyttelijät, rakastan tiettyjen ohjaajien tyyliä. Mutta en jaksa opiskella asioita sellaisella antaumuksella, kuin esimerkiksi coneissa luentoja pitävät ihmiset. En jaksa katsella animaattoriluetteloita, japania osaan kanojen ja noin 30 kanjin verran, enkä todellakaan jaksa katsoa sarjoja niiden ilmestymistahtiin, ainakaan useampaa per kausi. Miten ihmeessä voisin siis pitää animeblogia?

Jos jostain tiedän jotakin, niin tarinoista. Olen koko elämäni lukenut kirjoja ja sarjakuvia, katsonut piirrettyjä, elokuvia, tv-sarjoja ja animea. Silloin kun en ole kuluttanut tarinoita, olen keksinyt niitä itse. Olen tutustunut tuhansiin hahmoihin, kuullut satoja eri juonikuvioita. Ehkä siis sieltä voisi löytyä oma osaamisalueeni animen suhteen.

Olen jo pitkään kirjoitellut postauksia pöytälaatikkoon, mutta en ole saanut niitä aikaiseksi julkaista. Siispä lähiaikoina on luvassa kirjoituksia ainakin Attack on Titanista, pohdintaa animeharrastuksesta yleensä, mahdollisesti kokonainen juttusarja Jojo’s Bizarre Adventuresista (koska huomasin, että jokaisesta osasta on blogipostauksen verran sanottavaa) sekä anime-Netflixistä. Pysykääpä siis kuulolla!