Nine Parchments

Nine Parchments on suomalaisen Frozenbyten peli, joka on oman perheeni ylivoimainen moninpelisuosikki. Peliä voi pelata myös yksin, mutta se on paitsi vaikeampaa, myös tylsempää. Pelissä pelataan maageilla, räiskitään taioilla monstereita ja vähän kavereitakin, ja jahdataan parchmenteja, jotka antavat uusia taikoja. Hahmovaihtoehtoja eri aloitustaikoineen on reilusti. Yksittäinen pelin läpäisykerta kestää joitain tunteja, yleensä muutaman peli-illan, mutta peli on tarkoitus aloittaa alusta uudelleen ja uudelleen, ennen kuin kaikki hahmot on avattu ja saatu levelattua täysiin. Pelin suola on sen co-op-ominaisuus sekä se, että loitsut tekevät damagea myös kaveriin.

Sinällään peli ei liity animeen, mutta 2D-hahmomallit ja promokuvat on piirtänyt conienkin taidekujilta tuttu Maaria Laurinen.

Popcult Day 2024

Viime viikonloppuna tuli pyörähdettyä Popcult Dayssa. Kyseessä oli siis yksipäiväinen tapahtuma Helsingin Suvilahdessa keskittyen pääasiassa länsimaiseen popkulttuuriin, mutta tietysti esikuvana on animeaiheiset conit. Vaikka ohjelmassa ei animea näkynytkään, niin taidekujalla ja cosseissa kyllä. Popcult on ainut vastaavankaltainen tapahtuma, ja koronan jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta, kun se järjestettiin. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun se järjestettiin Suvilahden Tiivistämöllä ja sen ympäristössä, ja oli mielenkiintoista nähdä, miten paikka soveltuu tämänkaltaisen tapahtuman järjestämiseen. 

Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Rikon vähän blogini kaavaa, ja kirjoitan vaihteeksi kirjasta. Olen jonkun verran lukenut japanilaista kirjallisuutta (vähän Murakamia, Osamu Dazain Ei enää ihmisen, Natsume Soosekin Kokoron ja Sayaka Muratan Lähikaupan naisen, kaikki suomeksi käännettynä). Jacob de Zoetin tuhat syksyä ei ole japanilaisen kirjoittama, vaan brittiläisen David Mitchellin, joka on asunut useita vuosia Japanissa. 

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on historiallinen romaani, joka kertoo hollantilaisesta kauppasatamasta Dejimasta Nagasakissa 1700-luvun lopulla. Historiallisena romaanina se kertoo periaatteessa ihan oikeista tapahtumista ja on sinällään aikansa kuvaus, mutta toisaalta se on kuitenkin fiktiota, hahmot ovat kuvitteellisia (vaikka pari namedroppia oikeisiin ihmisiin onkin) ja kirjassa on jopa yksi yliluonnollinen elementti. Kirjan lopussa on infopaketti historiallisen romaanin oikuista ja siitä, mitkä tapahtumat ovat oikeita.

Feminististä historiasarjakuvaa - Ellen T. ja Maalarisiskot

Haluaisin kutsua itseäni mangaharrastajan lisäksi yleisestikin sarjakuvaharrastajaksi, mutta valitettavasti valtaosa länsimaisesta sarjakuvasta ei miellytä omaa silmääni. En esimerkiksi pidä siitä, että ruudut on ahdettu täyteen puhekuplia ja tekstilaatikoita pienellä piperryksellä. Länsimaista sarjakuvaa vaivaa toisaalta Marvelin ja DC:n, toisaalta strippisarjakuvien perintö. 

Onneksi maailmassa tehdään myös minua miellyttävää sarjakuvaa. Lapsuusvuosien lempparin W.I.T.C.H.:in vanavedessä on esimerkiksi suomennettu hurmaavaa eurooppalaista tyttöjen sarjakuvaa (Mimun päiväkirja ja Sisarukset Gremillet), ja toisaalta myös kotimaisista tekijöistä löytyy sellaisia piirtäjiä, jotka ehkä mangavaikutteidensakin takia iskevät minuunkin (esimerkiksi JP Ahonen ja Anni K.).

Satuin löytämään kirjastosta sarjakuvahyllyä katsellessani kaksi sarjakuvaa samasta aiheesta, joissa vielä molemmissa oli minua miellyttävä piirrostyyli. Toinen on Reetta Niemensivun Maalarisiskot, toinen Hanna-Reetta Schreckin, Iida Turpeisen ja Annukka Mäkijärven Ellen T. Molemmat kertovat suomalaisista 1900-luvun alun naiskuvataiteilijoista. Kaikki ovat hullaantuneita Pariisiin, ja kaikki kohtaavat huonoa kohtelua mieskollegoiltaan. 

Poikaystävän hoito-ohje eli mitä animea tavikselle?

Olen nyt seurustellut reilu pari vuotta nörtin kanssa. Harmikseni hän vain ei ole anime- vaan pelinörtti, joka kuluttaa aikaansa internetiä (Reddit, Riemurasia, Youtube) selaillen ja Hearthstonea pelaillen. Hän on menneisyydessä seurustellut henkilön kanssa, joka on pakottanut hänet katsomaan animea. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä on aika hyvät perustiedot animekliseistä ja tietyistä sarjoista (Haruhi, K-ON!, Azumanga Daioh), mutta toisaalta hän myös tietää, ettei pidä animesta. Hän myös tietää tasan tarkkaan, miksi ei: ruudulla ei tapahdu välillä mitään (tästä muuten Petteri Uusitalo puhui DesuTalksissa), kaikki on vähän ylilyötyä ja varmaan japanilainen kulttuurikin oudoksuttaa. Eikä hänellä ole samanlaista silmää kaikille kauniille asioille kuin minulla (oma syyni katsoa animeahan on nimenomaan esteettisyys).

Jo heti alussa päätin, että en lähde tuputtamaan. Tiedän, millaista on olla ihmisten kanssa, jotka ovat todella innostuneita jostain (mitä muut eivät tajua) eivätkä muusta puhukaan, ja siksi olen aika hyvin oppinut olemaan puhumatta animesta ihmisten kanssa, jotka eivät siitä välitä. Toisaalta poikaystävän kanssa varmaan voisi mainita useamminkin, että "tähän tilanteeseen on muuten juuri sopiva termi japanissa" tai "tuli muuten mieleen hauska juttu yhdestä animesta", hän varmaan ymmärtäisi pienemmälläkin selityksellä. Mutta parasta tietysti olisi, jos ymmärtäisi ilman selittelyjäkin.

Life Is Strange

Olin todella innoissani kuullessani ensimmäistä kertaa Life is Strangesta. Kerrankin peli, joka kuulostaa ihan kuin minulle tehdyltä! Ostin Anttilasta reilulla kolmellakympillä vielä jonkun collector’s edition-boksin, jossa tuli mukana pelin soundtrack-levy sekä pieni taidekirjanen. Olin todella innoissani jo paketin sisällöstä, tuntui uskomattomalta että sellaisen sai niin huokeaan hintaan. Kovista odotuksistani huolimatta myöskään peli ei pettänyt, vaan myös se oli todella laadukas ja kuten olin kuvitellutkin, ihan kuin minulle tehty. 

En tykkää yhtään peleistä, joissa on liikaa jännitystä. En ole koskaan pelannut enkä edes halua pelata mitään räiskintäpelejä, pelkkä ihmisten ampuminen ei vaan jaksa kiinnostaa. Minun tyyppisiäni pelejä ei ihan kauheasti länsimaissa tehdä, ainakaan suurella budjetilla ja vielä konsoleille. Ainut PS4-peli, jonka olin aiemmin ostanut, oli Journey (josta myöskin Collector’s edition, sisälsi myös Flower- ja Flow-pelit), jonka pelasin yhdessä illassa läpi. Oli siis todella kiva löytää toinenkin kiinnostava peli.

Popcult Helsinki 2016

Popcult on nyt ohi ja todellisuuteen palattu. Tajusin olleeni taas pitkästä aikaa conilumouksen vallassa, kun siskoni muistutti vessaani mennessään, että lamppu on rikki ja huomenna pitäisi soittaa huoltomiehelle ja tehdä koulutehtäviä ja ai niin, mulla oli tosiaan tällanenkin elämä. Tästä voidaan päätellä, että Popcult oli todella onnistunut tapahtuma ja mukava kokemus.

Luukku 24: Länkkäri vs. animeopening

Olen tässä lähiaikoina alkanut kiinnittää huomiota myös näyteltyjen, lähinnä amerikkalaisten tv-sarjojen openingeihin, ja vähän harmitellut niiden laadun tasoa. Samanlaista openingkulttuuria ei länkkärisarjojen kohdalla näytä ollenkaan olevan kuin animeopeningien kohdalla, ja siksi valikoima vaihtelee laidasta laitaan. Joissain sarjoissa näytetään vain sarjan nimi muutaman sekunnin ajan (soisin tällaista 5 minuutin animeihinkin), joissain on vähän pitempi opening jossa on lähinnä näyttelijöiden nimet mutta ei oikeastaan mitään muuta järkevää sisältöä ja joillain on sitten ihan kunnolliset openingit, jotka ovat muuten suht samanlaisia kuin animessakin mutta yleensä hahmojen esittelyssä mainitaan näyttelijän nimi. Ehkä suurin ero animeopeningeihin on se, että mitään kivaa poppia ei ole koskaan missään sarjassa ja kaikki openingbiisit on ihan tylsiä.

Fanfest

Poikkean nyt hieman blogini pääaiheesta kirjoittamalla Fanfestista, tosin coneihin se liittyy kyllä sillä juurikin animeconeihin sitä tuli peilattua. Sen takia olinkin aika kriittinen, ja suurin osa kritiikistä on melkeinpä turhaa nipottamista jos ajattelee, että tapahtuma oli ensimmäinen laatuaan. Kun nyt on kuitenkin tottunut saamaan vastinetta rahoilleen, on sitä mielestäni ihan mielekästä vaatia. Sanon vielä, että minulla oli todella ihana viikonloppu ja tykkäsin Fanfestistä tapahtumana, eikä mikään kritiikin aiheista sitä onnistunut pilaamaan.

Shievanimen vuosi 2012

Vaikka tämä blogi onkin perustettu jo vuonna 2010, voisin sanoa aloittaneeni animebloggaamisen kunnolla vasta tänä vuonna. Tätä kertoo myös postausten määrä: 2010 kirjoitin 5 merkintää, 2011 vain 3 ja nyt 2012 peräti 73 ennen tätä merkintää. Alkuaikoina blogi ei oikein ottanut tuulta alleen lähinnä ehkä siksi, että olin todella epävarma itsestäni ja omasta kirjoittamisestani. Blogausten julkaiseminen jännitti liikaa ja minusta tuntui, että olin kaikkiin muihin suomalaisiin animebloggaajiin verrattuna avuttoman huono kirjoittaja.

Kuvituksena screenshotteja, joita ei tullut käytettyä aiemmissa merkinnöissä. Liittyvät tai eivät liity tekstiin.

Supernatural The Animation - Kun Japani ei tehnytkään Hollywoodeja

Viime keväänä koukutuin ensimmäistä kertaa elämässäni hyvin pahasti erääseen tv-sarjaan. En muista, että olisin koskaan katsonut yhtä antaumuksella mitään näyteltyä sarjaa. Tahkosin kaikki kahdeksan kautta läpi muutamassa kuukaudessa, ja katsoin sinä aikana keskimäärin 1,8 jaksoa per päivä. Vaikka tiedostin, että siinä oli paljon huonojakin puolia, kuten episodimaisuus ja itseään toistavuus, imeydyin vähän liiankin syvälle sen maailmaan. Kyseessä on amerikkalainen kauhusarja nimeltä Supernatural, jossa kaksi komeaa miestä metsästävät hirviöitä ja etsivät isäänsä sekä demonia, jolle kostaa heidän äitinsä kuolema.