Luukku 24: Ash Ketchum

Kuten monilla muillakin, myös minulla ensimmäisiä animeita oli Pokemon. Olin muistaakseni aika lailla ainoa kaveripiirini tytöistä, joka tykkäsi sarjasta (pelejä en silloin vielä pelannut). Minulla oli muutamia Pokemon-lehtiä, pyyhe ja joitakin figuureita tai pehmoleluja. Siskoni kanssa keräsimme tarroja.

Ash Ketchum oli siis itse asiassa ihan ensimmäinen animemies, jota olen fanittanut. Syitä Ashista tykkäämiseen en voi kuolemaksenikaan muistaa. Sen voin sanoa, että nykyään en siitä pahemmin välitä enkä ymmärrä, miksi silloin olen välittänyt. Sen muistan, että minulla oli seinällä Ash-juliste, jolle annoin joka ilta hyvänyönsuukon.

Ei kai tässä muuta. Hyvää joulua kaikille!

Luukku 23: Juri Mihalkov

Planetes on yksi parhaimmista suomeksi julkaistuista sarjoista "aikuisempaan makuun". Klassikkoscifi on oikeasti syvällinen ja myös hienosti piirretty manga. Itse tosin pidin eniten ihan ensimmäisestä pokkarista, sen jälkeen en sarjaa niinkään hehkuttanut. On se silti yksi mangahyllyni helmistä.

Päähenkilön kollega, avaruuden roskakuski Juri on viimeisimpiä tämän suosikkimiestyyppini hahmoja, joihin olen animangasfäärissä kohdannut. Vaikka hahmon löytymisestä onkin jo puolitoista vuotta, se osoitti, etteivät ne hahmot ole ihan heti loppumassa. Jurissakin on toki piirteitä, jotka erottavat sen muista hahmotyypin miehistä. Hän taitaa olla ensimmäinen scifi-sarjasta löytyvä tämäntyyppinen örmy mies ja lisäksi hänen menneisyydessään on kadonnut vaimo, jollaisia muilla ei pahemmin ole. Yhtäläisyyksiä onkin sitten sekä ulkonäön, yleisluonteen, ilmeiden että kansallisuuden puolelta.

Jos teille tulee mieleen hahmoja, joilla on samantyyppinen sielu kuin Zorolla, Saksalla, Tresillä, Girorolla tai Jurilla, ilmiantakaa heidät minulle! Tällaisten hahmojen bongailu ja analysointi on lempipuuhaani.

Luukku 22: Himari Takakura

Ennen Mawaru Penguindrumin katsomista en ollut koukuttunut mihinkään animeen pitkiin aikoihin. Aloin katsoa sitä hiukkasen jälkijunassa, kun sitä oli ilmestynyt "jo" neljä jaksoa ja ahmin jokaisen samana iltana harmitellen, ettei sitä ollut tullut vielä enempää. Olen tässä lähivuosina ollut paljon herkempi itkemään. Varsinkin fiktiolle on minusta melkein mukavaa itkeä, se kun merkitsee sitä, että se on onnistunut liikuttamaan jollakin tapaa. Pingviinirumpu oli siitä yllättävä sarja, että se sai itkemään jo ihan ensimmäisessä jaksossa ennen kuin hahmoihin oli edes tutustunut. Seuraavaa itkua sai tosin odottaa sinne viimeisille jaksoille.

Luukku 21: Izaya Orihara

Katsoin Durarara!!:n vuosi sitten ns. joulukalenterina, jakso per päivä joulukuun ajan. Yllätyin siitä, kuinka hyvä sarja oli ja ymmärsin, miksi siitä niin paljon pidettiin. Tosin on vähän harmillista, että se on melkein enemmän fujoshifandomin käsissä, vaikka siitä voisi tykätä niin monet muutkin komeista miehistä huolimatta. Varsinkin sarjan tarinankerronnallinen rakenne on haastava mutta onnistuu siinä hyvin olematta liian sekava. 

Izaya Orihara oli siitä erikoinen tapaus, että se vain ihan huomaamattani tuli ja valloitti sydämeni. En edes tiedostanut pitäväni hahmosta ennen kuin se eräänä päivänä täysin odottamatta käveli sisään mieleni ovesta. Minulla ei normaalisti ole mitään fiksaatiota kusipäisiin hahmoihin, mutta Izayan kusipäisyydestä pidän. Hänen vinksahtanut luonteensa ja kaikki se manipulointi on jostain syystä todella kiehtovaa. Ja se huumorintaju... Parhaiten muistan kohtauksen, jossa Izaya talloo jonkun kiusaajan puhelinta katuun ja nauraa hullua naurua. Siinä on jotain niin loistavaa.

Luukku 20: Panty

Panty & Stocking with Garterbelt oli varmasti yksi erikoisimmista animeista, mitä vuonna 2010 tehtiin. Sen ulkonäkö on edelleen hyvin uniikki kaiken animen joukossa, vaikka tänä vuonna se onkin saanut kilpailijoita Tsuritamasta ja Jintaista. Mikään muu anime ei kuitenkaan ole jäljitellyt länsimaalaista animaatiota samalla tavalla. Visuaalisen kummallisuuden lisäksi sarja itsessäänkin oli täysin sekopäinen likaisine vitseineen ja loppuratkaisuineen.

Otan Pantyn tähän lähinnä siksi, että olen yksi niistä harvoista, jotka pitävät enemmän Pantysta kuin Stockingista. Tuntuu, että kaikki vihaavat Pantya "hieman" hutsahtavan luonteen takia ja tykkäävät enemmän Stockingin makeanhimosta. Jostain syystä itse tykkään kuitenkin enemmän Pantyn asenteesta. Hänellä on niin sanotusti enemmän munaa kuin siskollaan. Sarjan edetessä Pantyn hahmosta paljastuu myös vähän erilaisia puolia. Pantyn ja "Geek Boyn" romanssi oli ehkäpä sarjan söpöin juttu.

Luukku 19: Giroro

Keroro Gunsou kertoo avaruusolentojoukosta, joka on tullut valloittamaan maapalloa vaihtelevalla menestyksellä. Tai ei vaihtelevalla, koska lopputulos on aina sama: epäonnistuminen. Syynä siihen on aina joku koheltavasta hahmokaartista. Keroro Gunsou on yksi hauskimmista shounensarjoista jotka tiedän ja se on harmillisen tuntematon Suomessa. Ehkä lapsellinen ulkonäkö ja ne sammakot työntävät katsojat luotaan. Japanissa se on kuitenkin hyvin suosittu sarja, ja esimerkiksi Lucky Starissa nähtiin viittauksia siihen.

Giroron tuima ilmekin kertoo jo paljon itse hahmosta.

Vaikka Giroro onkin sammakkoa muistuttava avaruusolio, on hän yksi stereotyyppisimmistä hahmoista tuossa mieshahmotyypissä, mistä olen nyt jo useasti puhunut. Hän on Keroron maailmanvalloitusjoukkiosta se järjen ääni, joka aina muistuttaa, mitä nyt oltiinkaan oikeasti tekemässä. Hän on myös asehullu ja kaikista sotilaallisin Keroron sotajoukosta. Hänellä on vain yksi heikkous: Natsumi, jonka pippuriseen luonteeseen hän on ihastunut. Giroro kuitenkin hahmolle tyypillisellä tavalla hillitsee sekä tunteensa että ilmeensä ja pitää ne salassa.

Luukku 18: Ahiru

Princess Tutu ei ole ollenkaan yliarvostettu sarja. Se saisi olla tunnetumpikin. Tuntuu, että se on vain pienen yleisön herkkua, eivätkä kovinkaan monet ole hoksanneet sen olemassaoloa tai parhautta. Voi olla, että balettiteema ajaa joitakin katsojia pois, mutta koskaan ei saisi olla ennakkoluuloinen. Baletista ei tarvitse tykätä yhtään voidakseen tykätä Princess Tutusta.

Chiyon yhteydessä puhuin eräästä toisesta supersöpöstä animetytöstä, ja tarkoitin sillä Ahirua. Ahiru on sarjan päähenkilö, tyttöparka, joka on osaksi ankka, osaksi taikatyttö ja osaksi tavallinen, kömpelö ihminen. Ahiru on balettikoulussa, eikä todellakaan koulunsa parhaimmistoa. Tämä kaikki kömpelyys on jotain niin söpöä, etten kestä. Hänen ääninäyttelijällään on myös yksi erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista äänistä, joita olen koskaan kuullut. Ahiru on lisäksi hyvin aito ja inhimillinen hahmo, johon on helppo kenen tahansa samaistua. Hän jaksaa olla pirteä ja sitkeä kaiken synkkyydenkin keskellä. Ahiru onkin melkeinpä lempinaishahmoni koko animesfäärissä.

Luukku 17: Yanda

Yotsuba&! on yksi parhaista ja hauskimmista suomennetuista mangasarjoista. Sarja perustuu täysin nelivuotiaan vihreähiuksisen Yotsuba Koiwain ja hänen ystäviensä toilailuille. Jo pelkästään Yotsuban touhut ovat aina ratkiriemukkaita ja täynnä lapsellista iloa ja ihmettelyä. Yotsuban isäkin on hauska kalsarimiehineen ja muine keksintöineen.

Lempihahmoni sarjasta on kuitenkin Yotsuban kovasti vihaama Yanda, Yotsuban isän hieman renttumainen kaveri. Yanda on hieman kiero tyyppi, joka aina kiusaa Yotsubaa ehkä vähän sarkastisesti, esittäen pahista mutta tykäten oikeasti Yotsuban kanssa telmimisestä. Yandan ja Yotsuban kähinät ovat parhainta viihdettä koko sarjassa, ja ilman Yotsubaa Yanda ei varmasti olisi niin hauska hahmo.

Luukku 16: Nodame

Nodame Cantabile on Emman ohella yksi niistä romanssianimeista, joita siedän. Rakkaustarinoissa pitää olla aina hyvät hahmot molemmilla puolilla, jotta kestän niitä. Animessa olen useinkin nähnyt surkeita yrityksiä esimerkiksi yksiuloitteisten päähenkilöpoikien tai sietämättömän ärsyttävien tyttöjen muodossa. Nodame Cantabilessa sekä päähenkilöpoika että -tyttö ovat molemmat omilla tavoillaan sympaattisia höperöitä.

Megumi Noda eli Nodame on yksi animesfäärin kummallisimmista otuksista. Hänellä on omat erikoislaatuiset tapansa, kuten kämppänsä sotkeminen, suu supussa eloisasti pianon soittaminen ja mugya-äännähdykset. Vaikka hän onkin naiivi ja lapsellisen pirteä, on hänelläkin omat huolensa. Nodame ja päähenkilöpoika Chiaki pelaavat hyvin yhteen, vaikka Nodame Chiakia kovasti ärsyttääkin. Rakastuin sekä heidän hahmodynamiikkaansa että varsinkin Nodamen hahmoon sen höpsöyden ja erikoislaatuisuuden takia.

Luukku 15: Ludwig Herzog von Mohn Nahe Liechtenstein

Tämä hahmo oli tavallaan Saksan seuraaja tai jonkinlainen lisävaruste. Katsoin Meine Lieben silloin Hetalian jälkeen ja ylipäänsä niinä bishounen-aikoina etsiessäni ihan vain sarjoja, joissa olisi mahdollisimman paljon nättejä poikia ja komeita miehiä. Melkeinpä kaikki niistä olivat todella surkeita ja sen takia en enää sellaisia sarjoja kestä. Meine Liebe ei ollut sieltä ihan karmeimmasta päästä, mutta suhteellisen heikko sekin. Sisällöstä en muista enää paljon mitään.

Ludwig oli taas vähän samanlainen hahmo kuin Zorot ja Saksat (sillähän on sama nimikin!), tosin sillä erotuksella, että hän on aika kiero ja manipuloiva tyyppi. Ylipäänsä hän tuntuu olevan ainakin osittain pahiksen roolissa, tai ehkä jonkinlainen hyvis, joka ajaa asioita pahoin keinoin. Mystinen ja synkkä mies.

Kuten sarja itse, myös hahmo unohtui kyllä aika äkkiä. Ylivoimainen suosikkini kuitenkin kyseisestä sarjasta.

Luukku 14: Emma

Kaoru Mori on aivan huikea mangapiirtäjä ja Emma aivan huikea manga. Miljöö, 1800-luvun Englanti, kiehtoo itseäni ehkä kaikista eniten. Siinä on myös iso liuta ihania ja sympaattisia hahmoja, joiden edesottamuksia on mukavaa seurata.

Normaalisti en tosiaan pidä päähenkilöistä tai he eivät ole melkein koskaan lempihahmojani sarjoissa. Emma tekee tässä poikkeuksen. Vaikka monet muut hahmot ovat ehkä värikkäämpiä tai hauskempia kuin nimikkohahmo Emma, on hän minusta sympaattisin ja samaistuttavin hahmo sarjassa. Hänen ja Williamin rakkaustarina on koskettava ja sydäntäraastava, joka luojan kiitos päättyi lopulta hyvin.

Luukku 13: Saksa

Vaikka häpeänkin suunnattomasti Hetalia-fanitusaikaani enkä edes mielelläni myönnä sellaista olleen, on Saksa edelleen ehkä peräti ykkönen kaikista animehahmoista. Ihastuin hahmoon jo pelkästään yhden kuvan perusteella ja arvaukseni hänen luonteestaan osui oikeaan. Muodostin mielipiteeni hänen hahmostaan jo ennen kuin olin kunnolla edes lukenut mangaa (animea ei silloin oltu vielä tehty) mutta se oli täysin oikea. Näin on käynyt kyllä muulloinkin, olen saattanut katsoa jotain hahmoa viisi sekuntia ja ajatella, että tuosta tulen pitämään. Nimenomaan niin, että olemuksesta on nähnyt myös hahmon luonteen, eikä vain tykännyt ulkonäöstä.

Luukku 12: Chiyo Mihama

Azumanga Daioh on lempparini 4koma-sarjoista. Sarja perustuu pelkästään hahmoihin ja heidän kemioihinsa, joten totta kai heidän täytyy olla mielenkiintoisia, jotta sarja toimisi. Hahmokaartista löytyykin jos jonkinlaista koheltajaa, jotka oikeastaan kaikki onnistuvat sykähdyttämään. Koheltaja-Tomo on hauska kaikessa idioottiudessaan, Sakaki on sympaattinen kissa-syndroomineen, Osaka erikoinen erikoisuudessaan ja Yomi samaistuttava silmälaseineen ja paino-ongelmineen.

 
Päätin kuitenkin tähän nostaa esille Chiyon, joka on yksi suloisimmista tytöistä animesfäärissä (toinen söpöläinen esitellään myöhemmin). Vaikka Chiyo-chan onkin lapsinero, ei hän ole kyynistynyt eikä kaikkitietävä, vaan lapsellisen viaton. Varsinkin tuo pingviini-jakso, josta ylläoleva kohtaus on, oli niin hellyyttävä että sydämeni ei kestänyt.

Luukku 11: Tres Iqus

Trinity bloodia yritin joskus ajat sitten katsoa animena Suomi-dvd:ltä, mutta se homma jäi lopulta kesken. Anime nyt ei olekaan mitään huikean kauniisti piirrettyyn mangaan verrattuna. Joidenkin silmää se ei välttämättä miellytä enkä itsekään nopealla vilkaisulla vakuuttuisi, mutta niin sitä vain huomaa jääneensä tuijottamaan joitain kuvia ihan vain siksi, että ne ovat niin kauniita.

Luukku 10: Midori Kasugano

Midori no hibi oli yllättäen ensimmäisiä animesarjoja, joita katsoin. Muut kaksi ensimmäistä olivat Shuffle! ja Elfen Lied, eli ei kovin tavallisia sarjoja 12-vuotiaalle tytölle. Ne kuitenkin onnistuivat koukuttamaan minut tähän touhuun. Midori no hibin katsoin tuossa pari vuotta sitten uudestaan, jolloin huomasin, kuinka ihana ja söpö sarjan nimikkohenkilö Midori on.

Luukku 9: Gwendal von Voltaire

Ah, Kyou Kara Maou!, tuo nättipoikasarjojen helmi ja sika. Tykkään sanoa, että käänteishaaremi, jossa päähenkilö Yuuri vain on poika. Sinänsä hyvin yllättävää, että sarjaa on tehty peräti se reilu sata jaksoa. Kai nuo tyttöjenkin fanservicesarjat voivat menestyä. KKM! on kuitenkin siitä erikoinen, että siinä on vahvoja fantasiaelementtejä ja mielenkiintoinen juoni, niiden hyvien hahmojen lisäksi (tuotantoarvot tosin ovat mitä ovat).

Sarjan prinssikatraan vanhin veli Gwendal von Voltaire on oma suosikkini sarjasta. Hän on taas näitä kylmiä ja kovia miehiä, jotka eivät ole kovin hyviä ihmisten kanssa. Gwendalilla on kuitenkin pehmeäkin puolensa: hän tykkää kaikista söpöistä asioista (kuten pehmoleluista ja Yuurista) ja harrastaa neulomista. Ah, se kontrasti.

Luukku 8: Tyki Mikk

Tyki Mikk on ollut Zoron, L:n, Shikamarun ja Royn ohella sellainen hahmo, jota olen fanittanut jonkun aikaa ihan täysillä. Ennen Tykin ilmestymistä sarjaan lempihahmoni oli Lavi, mutta hän unohtui aika äkkiä Tykin ja muiden Noahien myötä. Tykin lisäksi ylipäänsä koko perhe on hauska ilmestys kaikkine persoonallisuuksineen ja kinasteluineen. Se on toisaalta hyvin julma, mutta samalla humoristinen vastustaja. Tykkään yllättäen myös Roadista, joka ei luonteensa puolesta aluksi vaikuta kovin miellyttävältä kakaralta.

Luukku 7: Yuki Nagato

Katsoin Haruhi Suzumiyan melankolian jo monia vuosia sitten, joskus ennen sen toisen kauden tuloa. Silloin en ihan ymmärtänyt sarjan lumoa, sitä, miksi ihmiset niin kovasti pitivät siitä. En tainnut ymmärtää sarjaa itseäänkään ihan täydellisesti vielä silloin, monet selittelyosiot menivät kokonaan ohi.

Pari vuotta sitten katsoin sarjan uudestaan ja samaan syssyyn vielä toisen kauden ja leffankin. Silloin ymmärsin, mikä sarjassa oli niin hienoa. Tai ei ehkä niinkään. Enemmin löysin siitä jotain sellaista, mistä itse pidän, ja se on sarjan maailma ja ”juoni”. Monilla muilla sarjassa tuntuu olevan pääasiana hahmopalvonta, minkä kyllä ymmärrän myös, mutta itse olen eniten kiinnostunut kaikesta siitä, mitä sarjassa oikeasti tapahtuu. Tekisi mieli joskus lukea ranobetkin. Olisihan se kiva saada anime lopuistakin tarinakaarista, mutta en tiedä mikä on KyoAnin kanta tähän.

Ei sillä, kyllähän sarjassa on todella hyvät hahmot. Varsinkin Kyon, Koizumi ja Yuki miellyttävät. Näistä kuitenkin pidän eniten Yuki Nagatosta. Hänen hiljainen ja vähän jäinen olemuksensa toimii hyvin kontrastina Haruhin kaoottiseen rellestykseen. Endless Eight ja Disappearence syvensivät hahmoa entisestään. Yuki on myös yksi niistä harvoista hahmoista, joita olen joskus suunnitellut cossaavani. Jonkinasteista pientä samaistumista siis ilmeisesti tunnen.

Luukku 6: Nuuskamuikkunen

Itsenäisyyspäivän kunniaksi täytyy tietysti ottaa suomalainen hahmo! Muumeja ja Nuuskamuikkusta tuskin tarvitsee esitellä kenellekään. Itsekin katsoin jo pienenä Muumeja, ja varsinkin ne muutamat kasetille nauhoitetut jaksot ovat jääneet mieleeni niin hyvin, että tässä vuosi-pari sitten uudelleenkatselun aikaan huomasin osaavani niiden jaksojen repliikit ulkoa. Silloin pienenä tykkäsin tietysti kaikista hahmoista, ja Pikku Myy ihastutti pippurisella asenteellaan – ja ihastuttaa toki edelleen. Pidän silti Nuuskamuikkusta kaikista rakkaimpana hahmona.

 

Luukku 5: L

Death Note oli jossain vaiheessa pitkänkin aikaa yksi lempianimangasarjoistani. Sen monimutkainen juoni räjäytti yläasteikäiset aivoni. Juonen ja teemojen lisäksi Death Notessa miellytti tietysti myös hahmot.

Sarjan alussa lempihahmoni oli L. Tämäkin hahmo on nero, jonka älyä ihailin. Lisäksi hän on todella kummallinen hahmo istumistavoiltaan ja ulkonäöltään.