Shievanimen vuosi 2012

Vaikka tämä blogi onkin perustettu jo vuonna 2010, voisin sanoa aloittaneeni animebloggaamisen kunnolla vasta tänä vuonna. Tätä kertoo myös postausten määrä: 2010 kirjoitin 5 merkintää, 2011 vain 3 ja nyt 2012 peräti 73 ennen tätä merkintää. Alkuaikoina blogi ei oikein ottanut tuulta alleen lähinnä ehkä siksi, että olin todella epävarma itsestäni ja omasta kirjoittamisestani. Blogausten julkaiseminen jännitti liikaa ja minusta tuntui, että olin kaikkiin muihin suomalaisiin animebloggaajiin verrattuna avuttoman huono kirjoittaja.

Kuvituksena screenshotteja, joita ei tullut käytettyä aiemmissa merkinnöissä. Liittyvät tai eivät liity tekstiin.

Luukku 24: Ash Ketchum

Kuten monilla muillakin, myös minulla ensimmäisiä animeita oli Pokemon. Olin muistaakseni aika lailla ainoa kaveripiirini tytöistä, joka tykkäsi sarjasta (pelejä en silloin vielä pelannut). Minulla oli muutamia Pokemon-lehtiä, pyyhe ja joitakin figuureita tai pehmoleluja. Siskoni kanssa keräsimme tarroja.

Ash Ketchum oli siis itse asiassa ihan ensimmäinen animemies, jota olen fanittanut. Syitä Ashista tykkäämiseen en voi kuolemaksenikaan muistaa. Sen voin sanoa, että nykyään en siitä pahemmin välitä enkä ymmärrä, miksi silloin olen välittänyt. Sen muistan, että minulla oli seinällä Ash-juliste, jolle annoin joka ilta hyvänyönsuukon.

Ei kai tässä muuta. Hyvää joulua kaikille!

Luukku 23: Juri Mihalkov

Planetes on yksi parhaimmista suomeksi julkaistuista sarjoista "aikuisempaan makuun". Klassikkoscifi on oikeasti syvällinen ja myös hienosti piirretty manga. Itse tosin pidin eniten ihan ensimmäisestä pokkarista, sen jälkeen en sarjaa niinkään hehkuttanut. On se silti yksi mangahyllyni helmistä.

Päähenkilön kollega, avaruuden roskakuski Juri on viimeisimpiä tämän suosikkimiestyyppini hahmoja, joihin olen animangasfäärissä kohdannut. Vaikka hahmon löytymisestä onkin jo puolitoista vuotta, se osoitti, etteivät ne hahmot ole ihan heti loppumassa. Jurissakin on toki piirteitä, jotka erottavat sen muista hahmotyypin miehistä. Hän taitaa olla ensimmäinen scifi-sarjasta löytyvä tämäntyyppinen örmy mies ja lisäksi hänen menneisyydessään on kadonnut vaimo, jollaisia muilla ei pahemmin ole. Yhtäläisyyksiä onkin sitten sekä ulkonäön, yleisluonteen, ilmeiden että kansallisuuden puolelta.

Jos teille tulee mieleen hahmoja, joilla on samantyyppinen sielu kuin Zorolla, Saksalla, Tresillä, Girorolla tai Jurilla, ilmiantakaa heidät minulle! Tällaisten hahmojen bongailu ja analysointi on lempipuuhaani.

Luukku 22: Himari Takakura

Ennen Mawaru Penguindrumin katsomista en ollut koukuttunut mihinkään animeen pitkiin aikoihin. Aloin katsoa sitä hiukkasen jälkijunassa, kun sitä oli ilmestynyt "jo" neljä jaksoa ja ahmin jokaisen samana iltana harmitellen, ettei sitä ollut tullut vielä enempää. Olen tässä lähivuosina ollut paljon herkempi itkemään. Varsinkin fiktiolle on minusta melkein mukavaa itkeä, se kun merkitsee sitä, että se on onnistunut liikuttamaan jollakin tapaa. Pingviinirumpu oli siitä yllättävä sarja, että se sai itkemään jo ihan ensimmäisessä jaksossa ennen kuin hahmoihin oli edes tutustunut. Seuraavaa itkua sai tosin odottaa sinne viimeisille jaksoille.

Luukku 21: Izaya Orihara

Katsoin Durarara!!:n vuosi sitten ns. joulukalenterina, jakso per päivä joulukuun ajan. Yllätyin siitä, kuinka hyvä sarja oli ja ymmärsin, miksi siitä niin paljon pidettiin. Tosin on vähän harmillista, että se on melkein enemmän fujoshifandomin käsissä, vaikka siitä voisi tykätä niin monet muutkin komeista miehistä huolimatta. Varsinkin sarjan tarinankerronnallinen rakenne on haastava mutta onnistuu siinä hyvin olematta liian sekava. 

Izaya Orihara oli siitä erikoinen tapaus, että se vain ihan huomaamattani tuli ja valloitti sydämeni. En edes tiedostanut pitäväni hahmosta ennen kuin se eräänä päivänä täysin odottamatta käveli sisään mieleni ovesta. Minulla ei normaalisti ole mitään fiksaatiota kusipäisiin hahmoihin, mutta Izayan kusipäisyydestä pidän. Hänen vinksahtanut luonteensa ja kaikki se manipulointi on jostain syystä todella kiehtovaa. Ja se huumorintaju... Parhaiten muistan kohtauksen, jossa Izaya talloo jonkun kiusaajan puhelinta katuun ja nauraa hullua naurua. Siinä on jotain niin loistavaa.

Luukku 20: Panty

Panty & Stocking with Garterbelt oli varmasti yksi erikoisimmista animeista, mitä vuonna 2010 tehtiin. Sen ulkonäkö on edelleen hyvin uniikki kaiken animen joukossa, vaikka tänä vuonna se onkin saanut kilpailijoita Tsuritamasta ja Jintaista. Mikään muu anime ei kuitenkaan ole jäljitellyt länsimaalaista animaatiota samalla tavalla. Visuaalisen kummallisuuden lisäksi sarja itsessäänkin oli täysin sekopäinen likaisine vitseineen ja loppuratkaisuineen.

Otan Pantyn tähän lähinnä siksi, että olen yksi niistä harvoista, jotka pitävät enemmän Pantysta kuin Stockingista. Tuntuu, että kaikki vihaavat Pantya "hieman" hutsahtavan luonteen takia ja tykkäävät enemmän Stockingin makeanhimosta. Jostain syystä itse tykkään kuitenkin enemmän Pantyn asenteesta. Hänellä on niin sanotusti enemmän munaa kuin siskollaan. Sarjan edetessä Pantyn hahmosta paljastuu myös vähän erilaisia puolia. Pantyn ja "Geek Boyn" romanssi oli ehkäpä sarjan söpöin juttu.

Luukku 19: Giroro

Keroro Gunsou kertoo avaruusolentojoukosta, joka on tullut valloittamaan maapalloa vaihtelevalla menestyksellä. Tai ei vaihtelevalla, koska lopputulos on aina sama: epäonnistuminen. Syynä siihen on aina joku koheltavasta hahmokaartista. Keroro Gunsou on yksi hauskimmista shounensarjoista jotka tiedän ja se on harmillisen tuntematon Suomessa. Ehkä lapsellinen ulkonäkö ja ne sammakot työntävät katsojat luotaan. Japanissa se on kuitenkin hyvin suosittu sarja, ja esimerkiksi Lucky Starissa nähtiin viittauksia siihen.

Giroron tuima ilmekin kertoo jo paljon itse hahmosta.

Vaikka Giroro onkin sammakkoa muistuttava avaruusolio, on hän yksi stereotyyppisimmistä hahmoista tuossa mieshahmotyypissä, mistä olen nyt jo useasti puhunut. Hän on Keroron maailmanvalloitusjoukkiosta se järjen ääni, joka aina muistuttaa, mitä nyt oltiinkaan oikeasti tekemässä. Hän on myös asehullu ja kaikista sotilaallisin Keroron sotajoukosta. Hänellä on vain yksi heikkous: Natsumi, jonka pippuriseen luonteeseen hän on ihastunut. Giroro kuitenkin hahmolle tyypillisellä tavalla hillitsee sekä tunteensa että ilmeensä ja pitää ne salassa.

Luukku 18: Ahiru

Princess Tutu ei ole ollenkaan yliarvostettu sarja. Se saisi olla tunnetumpikin. Tuntuu, että se on vain pienen yleisön herkkua, eivätkä kovinkaan monet ole hoksanneet sen olemassaoloa tai parhautta. Voi olla, että balettiteema ajaa joitakin katsojia pois, mutta koskaan ei saisi olla ennakkoluuloinen. Baletista ei tarvitse tykätä yhtään voidakseen tykätä Princess Tutusta.

Chiyon yhteydessä puhuin eräästä toisesta supersöpöstä animetytöstä, ja tarkoitin sillä Ahirua. Ahiru on sarjan päähenkilö, tyttöparka, joka on osaksi ankka, osaksi taikatyttö ja osaksi tavallinen, kömpelö ihminen. Ahiru on balettikoulussa, eikä todellakaan koulunsa parhaimmistoa. Tämä kaikki kömpelyys on jotain niin söpöä, etten kestä. Hänen ääninäyttelijällään on myös yksi erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista äänistä, joita olen koskaan kuullut. Ahiru on lisäksi hyvin aito ja inhimillinen hahmo, johon on helppo kenen tahansa samaistua. Hän jaksaa olla pirteä ja sitkeä kaiken synkkyydenkin keskellä. Ahiru onkin melkeinpä lempinaishahmoni koko animesfäärissä.

Luukku 17: Yanda

Yotsuba&! on yksi parhaista ja hauskimmista suomennetuista mangasarjoista. Sarja perustuu täysin nelivuotiaan vihreähiuksisen Yotsuba Koiwain ja hänen ystäviensä toilailuille. Jo pelkästään Yotsuban touhut ovat aina ratkiriemukkaita ja täynnä lapsellista iloa ja ihmettelyä. Yotsuban isäkin on hauska kalsarimiehineen ja muine keksintöineen.

Lempihahmoni sarjasta on kuitenkin Yotsuban kovasti vihaama Yanda, Yotsuban isän hieman renttumainen kaveri. Yanda on hieman kiero tyyppi, joka aina kiusaa Yotsubaa ehkä vähän sarkastisesti, esittäen pahista mutta tykäten oikeasti Yotsuban kanssa telmimisestä. Yandan ja Yotsuban kähinät ovat parhainta viihdettä koko sarjassa, ja ilman Yotsubaa Yanda ei varmasti olisi niin hauska hahmo.

Luukku 16: Nodame

Nodame Cantabile on Emman ohella yksi niistä romanssianimeista, joita siedän. Rakkaustarinoissa pitää olla aina hyvät hahmot molemmilla puolilla, jotta kestän niitä. Animessa olen useinkin nähnyt surkeita yrityksiä esimerkiksi yksiuloitteisten päähenkilöpoikien tai sietämättömän ärsyttävien tyttöjen muodossa. Nodame Cantabilessa sekä päähenkilöpoika että -tyttö ovat molemmat omilla tavoillaan sympaattisia höperöitä.

Megumi Noda eli Nodame on yksi animesfäärin kummallisimmista otuksista. Hänellä on omat erikoislaatuiset tapansa, kuten kämppänsä sotkeminen, suu supussa eloisasti pianon soittaminen ja mugya-äännähdykset. Vaikka hän onkin naiivi ja lapsellisen pirteä, on hänelläkin omat huolensa. Nodame ja päähenkilöpoika Chiaki pelaavat hyvin yhteen, vaikka Nodame Chiakia kovasti ärsyttääkin. Rakastuin sekä heidän hahmodynamiikkaansa että varsinkin Nodamen hahmoon sen höpsöyden ja erikoislaatuisuuden takia.

Luukku 15: Ludwig Herzog von Mohn Nahe Liechtenstein

Tämä hahmo oli tavallaan Saksan seuraaja tai jonkinlainen lisävaruste. Katsoin Meine Lieben silloin Hetalian jälkeen ja ylipäänsä niinä bishounen-aikoina etsiessäni ihan vain sarjoja, joissa olisi mahdollisimman paljon nättejä poikia ja komeita miehiä. Melkeinpä kaikki niistä olivat todella surkeita ja sen takia en enää sellaisia sarjoja kestä. Meine Liebe ei ollut sieltä ihan karmeimmasta päästä, mutta suhteellisen heikko sekin. Sisällöstä en muista enää paljon mitään.

Ludwig oli taas vähän samanlainen hahmo kuin Zorot ja Saksat (sillähän on sama nimikin!), tosin sillä erotuksella, että hän on aika kiero ja manipuloiva tyyppi. Ylipäänsä hän tuntuu olevan ainakin osittain pahiksen roolissa, tai ehkä jonkinlainen hyvis, joka ajaa asioita pahoin keinoin. Mystinen ja synkkä mies.

Kuten sarja itse, myös hahmo unohtui kyllä aika äkkiä. Ylivoimainen suosikkini kuitenkin kyseisestä sarjasta.

Luukku 14: Emma

Kaoru Mori on aivan huikea mangapiirtäjä ja Emma aivan huikea manga. Miljöö, 1800-luvun Englanti, kiehtoo itseäni ehkä kaikista eniten. Siinä on myös iso liuta ihania ja sympaattisia hahmoja, joiden edesottamuksia on mukavaa seurata.

Normaalisti en tosiaan pidä päähenkilöistä tai he eivät ole melkein koskaan lempihahmojani sarjoissa. Emma tekee tässä poikkeuksen. Vaikka monet muut hahmot ovat ehkä värikkäämpiä tai hauskempia kuin nimikkohahmo Emma, on hän minusta sympaattisin ja samaistuttavin hahmo sarjassa. Hänen ja Williamin rakkaustarina on koskettava ja sydäntäraastava, joka luojan kiitos päättyi lopulta hyvin.

Luukku 13: Saksa

Vaikka häpeänkin suunnattomasti Hetalia-fanitusaikaani enkä edes mielelläni myönnä sellaista olleen, on Saksa edelleen ehkä peräti ykkönen kaikista animehahmoista. Ihastuin hahmoon jo pelkästään yhden kuvan perusteella ja arvaukseni hänen luonteestaan osui oikeaan. Muodostin mielipiteeni hänen hahmostaan jo ennen kuin olin kunnolla edes lukenut mangaa (animea ei silloin oltu vielä tehty) mutta se oli täysin oikea. Näin on käynyt kyllä muulloinkin, olen saattanut katsoa jotain hahmoa viisi sekuntia ja ajatella, että tuosta tulen pitämään. Nimenomaan niin, että olemuksesta on nähnyt myös hahmon luonteen, eikä vain tykännyt ulkonäöstä.

Luukku 12: Chiyo Mihama

Azumanga Daioh on lempparini 4koma-sarjoista. Sarja perustuu pelkästään hahmoihin ja heidän kemioihinsa, joten totta kai heidän täytyy olla mielenkiintoisia, jotta sarja toimisi. Hahmokaartista löytyykin jos jonkinlaista koheltajaa, jotka oikeastaan kaikki onnistuvat sykähdyttämään. Koheltaja-Tomo on hauska kaikessa idioottiudessaan, Sakaki on sympaattinen kissa-syndroomineen, Osaka erikoinen erikoisuudessaan ja Yomi samaistuttava silmälaseineen ja paino-ongelmineen.

 
Päätin kuitenkin tähän nostaa esille Chiyon, joka on yksi suloisimmista tytöistä animesfäärissä (toinen söpöläinen esitellään myöhemmin). Vaikka Chiyo-chan onkin lapsinero, ei hän ole kyynistynyt eikä kaikkitietävä, vaan lapsellisen viaton. Varsinkin tuo pingviini-jakso, josta ylläoleva kohtaus on, oli niin hellyyttävä että sydämeni ei kestänyt.

Luukku 11: Tres Iqus

Trinity bloodia yritin joskus ajat sitten katsoa animena Suomi-dvd:ltä, mutta se homma jäi lopulta kesken. Anime nyt ei olekaan mitään huikean kauniisti piirrettyyn mangaan verrattuna. Joidenkin silmää se ei välttämättä miellytä enkä itsekään nopealla vilkaisulla vakuuttuisi, mutta niin sitä vain huomaa jääneensä tuijottamaan joitain kuvia ihan vain siksi, että ne ovat niin kauniita.

Luukku 10: Midori Kasugano

Midori no hibi oli yllättäen ensimmäisiä animesarjoja, joita katsoin. Muut kaksi ensimmäistä olivat Shuffle! ja Elfen Lied, eli ei kovin tavallisia sarjoja 12-vuotiaalle tytölle. Ne kuitenkin onnistuivat koukuttamaan minut tähän touhuun. Midori no hibin katsoin tuossa pari vuotta sitten uudestaan, jolloin huomasin, kuinka ihana ja söpö sarjan nimikkohenkilö Midori on.

Luukku 9: Gwendal von Voltaire

Ah, Kyou Kara Maou!, tuo nättipoikasarjojen helmi ja sika. Tykkään sanoa, että käänteishaaremi, jossa päähenkilö Yuuri vain on poika. Sinänsä hyvin yllättävää, että sarjaa on tehty peräti se reilu sata jaksoa. Kai nuo tyttöjenkin fanservicesarjat voivat menestyä. KKM! on kuitenkin siitä erikoinen, että siinä on vahvoja fantasiaelementtejä ja mielenkiintoinen juoni, niiden hyvien hahmojen lisäksi (tuotantoarvot tosin ovat mitä ovat).

Sarjan prinssikatraan vanhin veli Gwendal von Voltaire on oma suosikkini sarjasta. Hän on taas näitä kylmiä ja kovia miehiä, jotka eivät ole kovin hyviä ihmisten kanssa. Gwendalilla on kuitenkin pehmeäkin puolensa: hän tykkää kaikista söpöistä asioista (kuten pehmoleluista ja Yuurista) ja harrastaa neulomista. Ah, se kontrasti.

Luukku 8: Tyki Mikk

Tyki Mikk on ollut Zoron, L:n, Shikamarun ja Royn ohella sellainen hahmo, jota olen fanittanut jonkun aikaa ihan täysillä. Ennen Tykin ilmestymistä sarjaan lempihahmoni oli Lavi, mutta hän unohtui aika äkkiä Tykin ja muiden Noahien myötä. Tykin lisäksi ylipäänsä koko perhe on hauska ilmestys kaikkine persoonallisuuksineen ja kinasteluineen. Se on toisaalta hyvin julma, mutta samalla humoristinen vastustaja. Tykkään yllättäen myös Roadista, joka ei luonteensa puolesta aluksi vaikuta kovin miellyttävältä kakaralta.

Luukku 7: Yuki Nagato

Katsoin Haruhi Suzumiyan melankolian jo monia vuosia sitten, joskus ennen sen toisen kauden tuloa. Silloin en ihan ymmärtänyt sarjan lumoa, sitä, miksi ihmiset niin kovasti pitivät siitä. En tainnut ymmärtää sarjaa itseäänkään ihan täydellisesti vielä silloin, monet selittelyosiot menivät kokonaan ohi.

Pari vuotta sitten katsoin sarjan uudestaan ja samaan syssyyn vielä toisen kauden ja leffankin. Silloin ymmärsin, mikä sarjassa oli niin hienoa. Tai ei ehkä niinkään. Enemmin löysin siitä jotain sellaista, mistä itse pidän, ja se on sarjan maailma ja ”juoni”. Monilla muilla sarjassa tuntuu olevan pääasiana hahmopalvonta, minkä kyllä ymmärrän myös, mutta itse olen eniten kiinnostunut kaikesta siitä, mitä sarjassa oikeasti tapahtuu. Tekisi mieli joskus lukea ranobetkin. Olisihan se kiva saada anime lopuistakin tarinakaarista, mutta en tiedä mikä on KyoAnin kanta tähän.

Ei sillä, kyllähän sarjassa on todella hyvät hahmot. Varsinkin Kyon, Koizumi ja Yuki miellyttävät. Näistä kuitenkin pidän eniten Yuki Nagatosta. Hänen hiljainen ja vähän jäinen olemuksensa toimii hyvin kontrastina Haruhin kaoottiseen rellestykseen. Endless Eight ja Disappearence syvensivät hahmoa entisestään. Yuki on myös yksi niistä harvoista hahmoista, joita olen joskus suunnitellut cossaavani. Jonkinasteista pientä samaistumista siis ilmeisesti tunnen.

Luukku 6: Nuuskamuikkunen

Itsenäisyyspäivän kunniaksi täytyy tietysti ottaa suomalainen hahmo! Muumeja ja Nuuskamuikkusta tuskin tarvitsee esitellä kenellekään. Itsekin katsoin jo pienenä Muumeja, ja varsinkin ne muutamat kasetille nauhoitetut jaksot ovat jääneet mieleeni niin hyvin, että tässä vuosi-pari sitten uudelleenkatselun aikaan huomasin osaavani niiden jaksojen repliikit ulkoa. Silloin pienenä tykkäsin tietysti kaikista hahmoista, ja Pikku Myy ihastutti pippurisella asenteellaan – ja ihastuttaa toki edelleen. Pidän silti Nuuskamuikkusta kaikista rakkaimpana hahmona.

 

Luukku 5: L

Death Note oli jossain vaiheessa pitkänkin aikaa yksi lempianimangasarjoistani. Sen monimutkainen juoni räjäytti yläasteikäiset aivoni. Juonen ja teemojen lisäksi Death Notessa miellytti tietysti myös hahmot.

Sarjan alussa lempihahmoni oli L. Tämäkin hahmo on nero, jonka älyä ihailin. Lisäksi hän on todella kummallinen hahmo istumistavoiltaan ja ulkonäöltään.

Luukku 4: Haruhi Fujioka

Ouran High School Host Club oli toinen shoujosarja, johon tutustuin. Vaikka kyseessä onkin käänteishaaremi, on sen pojista vaikea valita suosikkia. Se johtuu ennemminkin siitä, että he kaikki ovat niin ihania kuin siitä, ettei kukaan miellyttäisi. Ouran on muutenkin sarja, jonka kaikista hahmoista pidän. Myös sivuhahmot Kasanoda ja Nekozawa iskevät, mutta ovat harmillisesti vain sivuhahmoja.

Luukku 3: Roronoa Zoro

Kolmas animeharrastuksen alkuaikojen ”ihastus” oli Roronoa Zoro One Piecesta. One Pieceen tutustuin yllättäen mangan ja kirjaston kautta, tosin se yksinäinen ykköspokkari jäikin ainoaksi lukemakseni. Tähän päivään mennessä olen ehtinyt katsoa vähän reilu kolmesataa jaksoa, mutta varsinkin alkuaikoina jaksoja tuli ahmittua hirveällä vauhdilla.

Luukku 2: Shikamaru Nara

Fullmetal Alchemistin jälkeen seuraavia katsomiani animesarjoja oli Naruto. Hävettää myöntää, että aloin katsoa sitä Sasuken takia. Satuin näkemään Youtubessa jonkun Naruto-AMV:n, jossa vilahti Sasuke ja ajattelin, että siinäpä coolin näköinen poika. Päädyin tsekkailemaan sarjasta muitakin tietoja ja lopulta sitten ensimmäistä jaksoa. Sasuke ei lopulta ollutkaan niin kiinnostava kuin luulin vaan unohtui varsin äkkiä. Sen sijaan aion paljastaa, kuinka nimimerkkini sai alkunsa.

Luukku 1: Roy Mustang

Päätin tänä vuonna matkia muita animebloggaajia ja tehdä itsekin joulukalenterin. Kun aloin miettiä joulukalenteriaiheita, ensimmäiset vaatimukset olivat a) helppous ja b) helppolukuisuus. Aina, kun joulukuu alkaa ja kalentereita putkahtelee joka puolelta, ajattelen että jes, ihanaa, kaikki kirjoittavat kivoista aiheista ja tässäpä on mukavaa tekemistä koko kuukaudeksi. Menee viisi päivää, enkä enää edes avaa kalenteripostauksia niiden runsauden vuoksi. Siispä haluan itse kirjoittaa lyhyitä ja helppo- sekä nopealukuisia postauksia.

Aihevaihtoehtoja oli kolme: lempihahmot, lempisarjat sekä lempiopeningit. Lempihahmot voitti lopulta äänestyksen, johon sai ottaa osaa syyskuun ajan.

Käsittelen tässä osittain sellaisia hahmoja, jotka ovat joskus jotenkin sykähdyttäneet (vaikka eivät välttämättä enää yhtä paljon). Osittain mainitsen myös sellaisia hahmoja, joihin ei välttämättä ole syntynyt niin suurta tunnesidettä, mutta jotka ovat subjektiivisesti katsottuna todella hyvin rakennettuja. Joissakin luukuissa saattaa lymyillä useampikin hahmo samasta sarjasta. Hahmot eivät ole paremmuusjärjestyksessä, ennemminkin tutustumisjärjestyksessä.

CosplayGaala

Ensimmäinen fiilis CosplayGaalasta oli se, että se oli hyvin erilainen tapahtuma kuin DesuTalks. Fiilis tuli jo paljon ennen itse tapahtumapaikalle saapumista junassa, jossa näkyi jo parikin cossaajaa. Toisaalta taas Twitter tuntui olevan todella hiljainen, joka johtui siitä, ettei oikein kukaan seuraamistani ihmisistä ollut edes menossa tapahtumaan. Siinä missä Talks oli siis lauta-anonyymien meemihuutelutapahtuma, oli CosplayGaala ernujen hengailutapahtuma. Molemmissa on puolensa, ja vaikka Talks on se minulle rakkaampi tapahtuma, täytyy myöntää, että CosplayGaala tarjosi paremmin viihdettä.

DesuPalks

Olen ollut tähän mennessä jokaisessa järjestetyssä DesuTalksissa, ja ne ovat aina menneet aika samalla tavalla. Majoituspaikka on ollut aika lailla sama, Keravan asemalta on joka kerta lähdetty, suht samat ihmisetkin ovat olleet paikalla ja ohjelma on ollut joka kerralla yhtä rautaista. Haittapuolena on se, että joka kerralla on tapahtumaan liittynyt jonkinlaista henkilökohtaista draamaa, joka on vähän laskenut tunnelmaa, mutta hirvittävän kurjasta mielialasta huolimatta tapahtuma on aina jäänyt mieleen positiivisena.

Viime vuonna Talks-aamuni oli varsin kaoottinen ja kuvittelin olevani jo tuhoon tuomittu. Tällä kertaa ennakkotunnelmat olivat vähän paremmat, mitä nyt vähän jännitti tuon Animuni-videoprojektin suhteen. Olin sopinut erään B2 ry:n ihmisen kanssa että lainaisin heiltä äänityslaitetta, ja vähän jännitti löytyisikö kyseistä ihmistä. Myös itse kuvaaminen jännitti, lähinnä se että joutuu puhumaan ihmisten kanssa kuin se, ettei kukaan tulisi kuvattavaksi.

Supernatural The Animation - Kun Japani ei tehnytkään Hollywoodeja

Viime keväänä koukutuin ensimmäistä kertaa elämässäni hyvin pahasti erääseen tv-sarjaan. En muista, että olisin koskaan katsonut yhtä antaumuksella mitään näyteltyä sarjaa. Tahkosin kaikki kahdeksan kautta läpi muutamassa kuukaudessa, ja katsoin sinä aikana keskimäärin 1,8 jaksoa per päivä. Vaikka tiedostin, että siinä oli paljon huonojakin puolia, kuten episodimaisuus ja itseään toistavuus, imeydyin vähän liiankin syvälle sen maailmaan. Kyseessä on amerikkalainen kauhusarja nimeltä Supernatural, jossa kaksi komeaa miestä metsästävät hirviöitä ja etsivät isäänsä sekä demonia, jolle kostaa heidän äitinsä kuolema.

Videoprojekti: ”Minä katson japanilaisia piirrettyjä”

Yhtenä iltana sain inspiraation ilmaisusta ”kiinalaisia pikkutyttöpiirrettyjä”. Mietin, millainen suhde ilmaisua käyttäneellä henkilöllä on harrastukseen. Tuli myös mieleen Supernaturalin eeppinen ”It’s called anime. And it’s an art form”-kohtaus. Tästä syntyi idea videoprojektista, jossa harrastukselleen uskolliset henkilöt ”tulisivat kaapista ulos” ja sanoisivat ylpeänä, että ”minä katson japanilaisia piirrettyjä”. Tai ”minä katson aasialaista animaatiopornoa”. Tai ”minä katson animea ja luen mangaa”. Myös pitemmin saa suhteestaan harrastukseen kertoa tai tulla vaikka kaverin/puolison kanssa, jonka on harrastuksen kautta löytänyt. Kaikista näistä ”haastatteluista” koostetaan sitten noin viisiminuuttinen video (jos suosio on kovaa, niin useampia tai sitten pitempi).

Syyskauden plussat

Plussat ovat pääasiassa sellaisia sarjoja, jotka yllättivät positiivisesti. Miinukset löytyvät täältä.

Syyskauden miinukset

Nyt alkaisi kaikki syksyn sarjat olla käynnistyneet, joistain on ehditty nauttia jo kaksikin jaksoa. Koska sarjoja on paljon, jaan ne kahteen postaukseen niiden fiilisten mukaan. Ensin ne huonot uutiset. Tässä käsitellyt ovat sellaisia sarjoja, jotka tuottivat pienen pettymyksen tai joita en alun perinkään kauheasti odottanut eivätkä sitten yllättäneet kauhean positiivisesti. Suurin osa näistäkin sarjoista ovat olleet vähintään ”ihan kivoja”.

Studio Ghiblin uusimmat

Onnekseni Lahdessa on pieni underground-henkinen elokuvateatteri Kino Iiris, joka toi Ghiblin Kukkulan tyttö, sataman pojan (Kokurikozaka kara) Lahteen, kun Finnkino suvaitsi levittää leffaa vain muutamaan kaupunkiin. Kätkijät (Karigurashi no Arrietty) tuli sen sijaan ostettua tuossa pari kuukautta sitten DVD:lle ja päätin viimein katsoa senkin, että voin kirjoittaa fiiliksistäni molempien osalta.

Kesästä ja vielä vähän keväästäkin

Kesä on ohi, vaikka sitä ei kovin mielellään myöntäisikään. En katsonut kesäkaudelta montaa animea, mutta en koe jääneeni kovin paljosta paitsikaan.

Arcana Famiglia 12

Thank god it’s over!

Bileet!

Keksin hyvän vertauskuvan Arcana Famigliasta syödessäni jaksoa katsoessani. Arcana Famiglia on kuin Atrian mikropizza. Sen olettaa olevan hyvää koska kaikki pizza on hyvää, mutta se onkin ihan järkyttävän pahaa. Ja lautanenkin on vain kurja pahviläpyskä. Onneksi oli edes halpaa.

Animevuoden loppumetrit - katsaus syyskauteen

Syyskauden animet taitavat olla aika lailla julkistettu, ja kausi starttaakin jo viikon parin päästä. Siispä olisi hyvä aika kirjoitella siitä.

Vaikuttaa siltä, että tämä vuosi on/tulee olemaan erittäin korkeatasoinen. Talvikausi nyt oli vähän siinä ja siinä, omalta osalta ainoat mainittavat sarjat olivat Danshiko ja Nisemonogatari. Sen sijaan kevät- ja syyskausi on täyttä tykitystä, eikä kesäkään mikään huono ollut, vaikken sieltä kovin montaa sarjaa katsonutkaan. Kevätkaudella olisi ollut vielä paljon enemmänkin katsottavia animeita kuin ne n. 6 joita itse katsoin. Syyskausi näyttäisi olevan ihan yhtä kovaa tasoa kuin kevätkin, ellei jopa vielä parempi. Omalla listalla on tällä hetkellä 5-9 sarjaa, joista osan katsominen on vielä vähän pohdinnan alla. Tosin mitään sellaista sarjaa, josta minulla olisi suuret odotukset tai jota hypettäisin etukäteen ei ole.

Arcana Famiglia 11

Jes, enää yksi jakso Arcana Famigliaa jäljellä! Wohoo!

Se näkyi onneksi myös toiseksi viimeisen jakson laadussa. Tunnetusti rahaa yleensä yritetään säästellä viimeisiin jaksoihin ja niin varmasti on tehty tässäkin sarjassa. Yleinen taso ei oikeastaan tässä jaksossa pahemmin parantunut, mutta yksittäisiä nättejä kohtauksia tai freimejä löytyi niin paljon, ettei ne kaikki edes mahdu tähän merkintään! Kerrankin näin päin. Felicitan hukkumiskohta oli varmasti kaikista nätein animaatioltaan, tosin se hyvä laatu taas pisti silmään – tietokoneanimaatiota ilmeisesti. Ihme kyllä tässä sarjassa se ei ole ollut niin järkyttävän näköistä kuin joissakin muissa, sitä on käytetty säästellen ja vain tarkkaan valituissa kohdissa.

Arcana Famiglia 10

Olin juuri sanomassa, että Arcana Famiglian kymmenes jakso näytti jo ihan animaatiolta eikä joltain säälittävältä räpistelyltä, kun satuin pysäyttämään jakson yllä olevaan kohtaan. Ei se nyt oikeasti voi koskaan hyvältä näyttää, mutta sanotaanko että oli tässä jaksossa sentään vähän yritystä. Toisaalta mitään kauhean kauniita tai toiminnallisia kohtauksia ei ollutkaan, lukuun ottamatta ehkä sitä Felicitan pelastusjuttua.

At Laz Meridian - Ritareita, satuja ja rakkautta

At Laz Meridian ei varmaan ollut tuttu nimike oikein kenellekään, kun sen julkaisemisesta Suomessa tiedotettiin. Siitäkin huolimatta jo pelkän kansikuvan perusteella jaksoin mielessäni hypettää mangaa vaikken tiennyt siitä mitään. Kansikuva kun on niin nätti, eikä fantasiashoujokaan ihan täysin luontaantyöntävältä kuulosta.

Manaa kammottaa, kun hänen vanha kiusaajansa Chihiro muuttaa 10 vuoden eron jälkeen takaisin naapuriin. Hän saa kuitenkin Chihirolta lahjaksi sormuksen, ja poika näyttää muutenkin muuttuneen. Sormus onkin taikasormus, jonka avulla Mana tupsahtaa toiseen maailmaan, Avaloniin, jonne hänet on kutsunut ritari Lancelot. Lancelot etsii keinoa päästä takaisin omaan maailmaansa, josta on paennut tunteidensa takia. Mana lupaa totta kai auttaa yksinäistä ritaria.

Onneksi sarja myös lunasti odotukseni. Pelkkä nätti kansikuva ei tietenkään kerro kaikkea, mutta väitän, että sisältö oli vielä nätimpää. Varsinkin tuo ensimmäisen sivun värikuva, jonka Sangatsu manga oli värillisenä onnistunut säilyttämään, on aivan ihana. Satoru Yuigan kynänjälki on tasaista, selkeää ja omaperäistä. Hahmot ovat tunnistettavia ja nättejä. Toisaalta kahden eri maailman kaksoset ovat toistensa näköisiä, mutta niissä on kuitenkin eroavaisuuksia, joista ne tunnistavat toisistaan (kuten Chihiro, Arthur ja Raven).

Arcana Famiglia 9

 Nyt Jolly. Käännä vielä sitä veistä haavassa.

Ilmeisesti sarja pystyy sentään nauramaan itselleen. Tuntuu kyllä siltä, että olisin mieluummin siinä joukossa, joka ei tuota ensi jakson previewissä esitettyä kysymystä näe. 

Arcana Famiglia 8

Suurin osa Arcana Famiglian 8. jaksosta meni aika wtf-meiningillä. En oikein osaa päättää, oliko se hyvä vai huono asia: toisaalta on hyvä, että sarjaan tuli herkullisia mysteereitä lisää, toisaalta se taas tuntui menevän vain sekavaksi. Eikä sarjalla todellakaan ole tarpeeksi aikaa saada kaikkia langanpätkiä solmittua yhteen. Ehkä nyt tässä jaksossa alkoi kaikki hahmot olla suurin piirtein tuttuja (Pace on ainut jonka hahmo tuntuu kovin littanalta, mutta voi johtua siitäkin, etten vain pidä hahmosta), mutta edelleen melkein jokaisella hahmolla on joku salaisuus, mikä pitäisi selvittää.

Arcana Famiglia 7

Nättejä... öö... ilotulitusrohtoja!

Arcana Famiglian kanssa kävi samalla tavalla kuin Tsuritamankin. Puolenvälin jälkeen ei sarjasta olekaan enää niin helppo kirjoittaa. Totta puhuen kirjoitin melkein innokkaammin AF:sta kuin Tsuritamasta aina tähän asti. Nyt seitsemättä jaksoa ajatellessa pää lyö tyhjää, vaikka sinällään jakso oli aika samaa tasoa kuin edellisetkin ellei jopa parempi, kun nyt saatiin enemmän ihanaa Debitoa ja Lucaa.

Arcana Famiglia 6

Olen pieni Felicuta ja masto kaatuu kohta päälleni.

Kuudes jakso näytti jotenkin erilaiselta kuin aikaisemmat. Toisaalta se oli joiltain osilta erittäin huonosti animoitu ja siinä oli käytetty hyvin epätoivoisennäköisiä säästökikkoja kuten vauhtiviivoja, mutta välillä siinä oli ihan jännänkin näköisiä ratkaisuja. Jaksossa oli ylipäänsä aika paljon liikettä, joten säästölinja oli ihan ymmärrettävä.  Ainakin luulen nähneeni ensimmäistä kertaa käytettävän 3D-animaatiota, joka toki pisti silmään mutta loi oikeaan kohtaan sen kolmiulotteisen vaikutelman laivaa kuvattaessa ylhäältä päin. Muutamia rohkeita kuvakulmia oli käytetty, ja muutenkin tuntui, kuin siellä olisi ollut joku ihan eri ihminen päättämässä asioista tässä jaksossa.

Arcana Famiglia 5

Arcana Famiglian vitosjakso oli laadultaan aika lailla edellisten tasolla. Animaatiota saattoi olla hieman edellistä jaksoa enemmän, ja olihan siellä yksi pieni taistelukohtauskin. Mutta oli siellä aika paljon sitä huonompaakin laatua.

Viimeisen kerran kevätkaudesta

Lupasin kirjoittaa vielä kevätkaudesta, kun olen saanut AKB0048:n katsottua. Nyt sekin on viimein tehty. Valitettavasti omalta osaltani jäi kevätkausi aika laihaksi, kun en ole löytänyt aikaa ja inspiraatiota katsoa oikein muita sarjoja.

Arcana Famiglia 4

Jolly tiivistää hyvin fiilikseni tästä jaksosta.

Täytyy myöntää, että Liberta alkoi viimein näyttää mielenkiintoiselta hahmolta. Aiemmin tuskailin sen olevan perinteinen särmätön päähenkilöpoika, jonka ainut tarkoitus on olla kiltti päähenkilötytölle. Yllätyksekseni Libertan menneisyys alkoi kiinnostaa paljonkin, ja se vaikuttaa juuri sopivan dramaattiselta. En koe sitä edes mitenkään kliseiseksi - ehkä teemoiltaan kyllä, mutta yksityiskohdat olivat ihan tuoreita. Naamioitu mies pelastaa pikkupojan orpokodista, jossa tehdään jonkinlaisia kieroja ihmiskokeita lapsilla... Libertan menneisyys ei vaikuta ihan yhtä puhtoiselta kuin poika itse.
Toisaalta Libertan hahmon tulevaisuus ei vaikuta yhtä valoisalta (tai pimeältä) ja kliseettömältä. Shounensarjoista tuttua "minun on tultava vahvemmaksi"-hölinää oli jo tämä jakso täysi, ja ilmeisesti tämä meininki Libertan kohdalla jatkuu.

Arcana Famiglia 3

Hieman kyseenalaista käyttää kirkkoa leikkimiseen ja kummitustarinoiden kertomiseen..

Arcana Famiglian kolmas jakso oli toista vahvempi, vaikka aika samalla linjalla jatkettiin. Ehkä se johtui siitä, että mukana oli nyt näitä vanhempia miehiä (Debito), jotka ovat mielestäni Novaa ja Libertàa mielenkiintoisempia. Varsinkin heidän lapsuus-flashbackinsä oli suloinen. Arcana Famiglian visuaalisen puolen vahvuus on nätit hahmodesignit, ja lapsetkin olivat syötävän söpöjä.

Sakamichi no Apollon sekä kesäkauden alku

Kirjoitan muista kevätkaudella alkaneista sarjoista sitten, kun AKB0048 on loppunut, eli parin viikon päästä. Kerron kuitenkin tässä kesäkauden alkupostauksen yhteydessä mietteeni Sakamichi no Apollonista. 

Arcana Famiglia 2

Being Nuva is suffering

Arcana Famiglian toisessa jaksossa huonot tuotantoarvot näkyivät ensimmäistä jaksoa selvemmin. Kovinkaan suuriliikkeistä animaatiota ei näkynyt, ja toisaalta derppinaamoja oli jatkuvasti. Niinpä yritin olla kiinnittämättä siihen huomiota, jotta katsominen ei olisi niin tuskaista. No, mielestäni välillä on ihan hyvä katsoa huonommin animoituja juttuja, jolloin oppii arvostamaan hyvää animaatiota.

Arcana Famiglia 1

No niin, Arcana Famiglian ensimmäinen jakso onkin jo saatu uunista ulos ja katsotuksi. Se, täyttikö se negatiiviset tai positiiviset odotukset, on vielä vähän auki. Toisaalta se ei ollut mitenkään sysihuono, muttei kovin hyväkään. 

Tsuritama loppuu, jaksobloggaaminen jatkuu

Sarja on täynnä onnellisia loppuja. Kuten Tapiocan uusi tyttöystävä.

Tsuritaman viimeinen jakso jätti näin jälkikäteen päällimmäiseksi hyvän, voisi sanoa että oikein lämpimän fiiliksen. Jakso sinällään ei ollut mitenkään erikoisen loistava, mutta hyvä ja onnellinen lopetus.

Animaatiopuolella sitä loppuhuipennusta ei oikeastaan tullut. Ainakaan en pannut merkille mitään huikean hyvin animoitua kohtausta. Sen sijaan jakso oli tasaisen hyvää laatua eikä niitä edellisen jakson tapaisia suvantokohtia ollut. Värikkyyskin palasi loppujaksosta taifuunin hälvettyä maagisesti samalla hetkellä, kun ”lohikäärme” (eli pienen pieni taistelukala) saatiin kalastettua. Hyvin perinteinen klisee, mutta pakko myöntää, että se toimii aina yhtä hyvin tunnelmanluonnissa. 

Tylsän harmaa melkein viimeinen jakso

Täytyy myöntää, että Tsuritaman toisiksi viimeinen(?) jakso oli oikeastaan aika tylsä. Vaikka nyt ruvettiinkin hommiin, oli varsinkin alkujakso pelkkää turhanpäiväistä draamailua. Edellisjakson Hemingwayn palaminenkin kuitattiin vain sillä, että Ayumi oli pelastanut vavan ja itsensä, muulla kaupallahan ei ollut niinkään väliä.

No on tää nyt hei aika derpin näköinen. Ei tosin ollenkaan jakson derpein.

Yhteistyön voima

Anteeksi, tulee taas hyvin vähän juttua Tsuritaman kymppijaksosta. Se johtuu siitä, että sarjassa ei enää ole paljon mitään spekuloitavaa, vaan se alkaa saada käärittyä itsensä kasaan. 

Tässä jaksossa sekä toiminta- attä draamapuoli etenivät vauhdilla lopputulosta kohti. Natsukin perhedraamat saatiin viimein selvitettyä: Natsuki sanoi isäänsä pitkästä aikaa isäksi ja pyysi tämän naisystävää pitämään huolta pikkusiskostaan. Harukin ryhdistäytyi viimein Yukin avulla.

Ghostbus- eiku Duck

Anteeksi Desuconista sekä pienestä sairastelusta johtuneesta viivästyksestä. Asiaan saattaa tosin vaikuttaa sekin, etten oikein keksinyt Tsuritaman 9. jaksosta pahemmin sanottavaa.

(」・ω・)」うー！(／・ω・)／にゃー！ eli joku Desuraportti

Voisinpa aloittaa palautteella conin ennakkohommeleista. Tiedotus oli sitä perushyvää tasoa kuten aina ennenkin, en ainakaan itse tuntunut jäävän mistään tärkeästä informaatiosta paitsi. Noottia tulee sen sijaan vastaavien tavoittamisesta sekä lippujen myynnistä. Itseäni ei oikeastaan pahemmin häirinnyt lippujen pitkä odottaminen, jolle oli toki ihan järkevä syy, ruuhka. Tuli kuitenkin mieleen, että olisikohan mahdollista käyttää lisätyövoimaa postituksessa? Ennen kun lipun sai parin päivän päästä maksamisesta, nyt meni vähintään se pari viikkoa, ellei kuukausikin. Mitä vastaaviin tulee, yritin itse ottaa yhteyttä pelivastaavaan pääsiäisenä, 8.4. Vastausta ei kuulunut yli kuukauteen, vaikka asiasta pariin otteeseen kysäisin muilta henkilöiltä. Viimein 19.5. sain vastauksen,  jolloin con oli jo niin lähellä, ettei sillä enää ollut paljon väliäkään. Lisäksi kuulin ainakin ohjelmavastaavan olleen vaikeasti tavoitettavissa. Ei se sinänsä muuten olisikaan niin iso asia, mutta kun juuri nimenomaan Desuconilla on hyvin nopean yhteydenoton maine, ja tällaiset tapaukset pilaavat sen aika äkkiä. Toivottavasti jatkossa tällaiset asiat otetaan huomioon ja mahdollisesti myös mietitään, millaisia ihmisiä vastaaviksi valitaan.

Lopun alku

Kuten lupailin, Tsuritama alkaa pikkuhiljaa edetä kohti loppuaan. Kahdeksannessa jaksossa selvisi viimein joitain juttuja, eikä uusia mysteereitä enää tullut. Omat aiemmat veikkaukseni menivät näiden mukaan suurimmaksi osaksi väärin.

Ensinnäkin Enoshima-tanssi. Haru ja hänen siskonsa kertoivat lohikäärmeen olevan sen takana. Toisaalta juttu on vähän kaksiteräinen – on totta, että lohikäärme sai merimiehet tanssimaan laivoissaan, mutta herää kysymys, miksi myös Haru laittoi alkujaksoissa Yukin tanssimaan sitä? Lisäksi Enoshimatanssi on ilmeisesti jonkinlainen perinne, jota tanssitaan pyhäkössä ja muualla. Tuskinpa kuitenkaan lohikäärme heitä siihen pakottaa, vai pakottaako? Toisaalta tuntuu hassulta, että he palvovat jotakin pahaa mitä pelkäävät, mutta ehkä se sitten on Japanissa tapana.

Tätä miestä saisi olla sarjassa enemmänkin.