Sakamichi no Apollon sekä kesäkauden alku

Kirjoitan muista kevätkaudella alkaneista sarjoista sitten, kun AKB0048 on loppunut, eli parin viikon päästä. Kerron kuitenkin tässä kesäkauden alkupostauksen yhteydessä mietteeni Sakamichi no Apollonista. 

Sakamichissa parasta olivat musiikki ja miljöö. 1960-luku on hyvin kuvattu. Kaikista eniten rakastin Sound of Musicin mukana oloa ja My favourite thingsiä. Musiikkia olisi mielestäni voinut olla enemmän, vaikka kyllä draamakin maistui. Vaikka se oli aika perinteistä, se onnistui silti sykähdyttämään. Pidin oikeastaan kaikista hahmoista ja hahmopareista. Kaorun ja Sentaroun bromance oli toki yksi parhaista suhteista, mutta oikeastaan välillä tuli tunne, että sitä painotettiin liikaa. Enemmän olisin suonut Kaorun välittävän Ritsukosta ja juoksevan viimeisessä jaksossa hänen, ei Sentaroun luokse. No, kävi se noinkin. Sarjasta myös näki, että sitä oli aika rankalla kädellä tiivistetty.  Visuaalisesti Sakamichi oli ihan hyvää tasoa. Tyyli tuki miljöötä, värimaailma jätti jonkinlaisen rusehtavan muistikuvan. Vaikka sarja olikin hyvä, siitä ei loppujen lopuksi ole paljonkaan sanottavaa.

Alkuun kesäkausi vaikutti melkeinpä huonolta: mitään muuta katsottavaa Arcana Famiglian lisäksi ei löytynyt, eikä sekään nyt ole mitenkään kovin mainittava. Pidin kuitenkin silmät auki muiden sarjojen varalta, ja lopulta katsottavaksi tarttuivat ainakin Joshiraku ja Jinrui wa suitai shimashita. Alun perin oli tarkoitus katsastaa myös Blood Lad, mutta näemmä sarja on lykkääntynyt jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Olen aika kova Sayonara Zetsubou Sensei- ja Kooji Kumeta-fani, ja kun kuulin myös Katte ni Kaizoun animoitavan, odotin sitä monta kuukautta. Se sarja kuitenkin tuotti aikamoisen pettymyksen – tavallaan se oli ihan samanlainen kuin Zetsubou Sensei, mutta vain huonommilla hahmoilla, jotka eivät jääneet edes mieleen. Joshirakun tulosta en tiennyt ennen kuin joskus viikko sitten satuin huomaamaan myös sen olevan Kooji Kumetan kädenjälkeä. Olin vähän epäilevä – olen tottunut saamaan Kooji Kumetani Saftina, enkä oikein tiennyt mitä odottaa J. C. Staffilta. Lopputulos yllättikin erittäin positiivisesti.

Paras asia Joshirakussa on se, että se on taattua Kumetaa, mutta hyvin erilainen kuin edellä mainitut animet. Se on paljon normaalimman näköinen kuin Sahftin viritelmät, joka on ehkä tylsempää, mutta hyvä ratkaisu kuitenkin. Originaalitaide ei ole Kumetan käsialaa, joten sekin toki vaikuttaa. Sarjan vitsit tuntuivat helpommilta ymmärtää kuin Zetsubou Seinsein ja Katte ni Kaizoun. Toki siellä oli sanaleikkejä, joita ei kovin hyvin pysty kääntämään, mutta nekin ymmärsi jotenkuten. Kanjivitsi oli kerrankin helposti ulkomaalaistenkin ymmärrettävissä. 

Tällä kertaa hahmokaarti koostuu pelkästään tyttöhahmoista, jotka tuntuvat olevan Kumetan vahvuus ja intohimo. Heti jakson alussa tytöt ihmettelevät, miksi tällaisesta mangasta on oikein tehty anime – hehän vain juttelevat siinä eikä siinä ole mitään animoitavaa. Tähän vastataan valtavalla freimimäärällä. Metahuumori on parasta. 

Kuten äsken mainitsinkin, sarja kertoo viidestä tytöstä, jotka keskustelevat. Se siitä. Hahmot vaikuttavat kuitenkin hauskoilta, vaikka nimet ja naamat eivät oikein jääneet päähän. Pari vähän räiskyvämpää persoonallisuutta erottui joukosta, muut jäivät epämääräiseksi mössöksi, josta ei saa selvää kuka on kuka. No, enpä yleensä koskaan muista kaikkia hahmoja heti ensimmäisen jakson perusteella. Eiköhän hahmoihin ehditä tutustua hyvin sarjan aikana. 

Odotan joka tapauksessa paljon Joshirakulta, enkä usko että se tulee enää pettämäänkään.

Jinrui Wa Suitai Shimashita olisi ollut sata kertaa mielenkiintoisempi jaksoblogattavaksi kuin Arcana Famiglia. No, onneksi ylipäänsä aloin katsoa sitä muiden suosituksesta. Se ansaitsisi oikeastaan vielä enemmän hehkutusta, kuin mitä olen siitä kuullut. 

Ensimmäisten minuuttien aikana ajattelin, että vaikka tämä olisi muuten kuinka huono, tätä katsoo ihan pelkästään ulkonäön vuoksi. Se todella on äärimmäisen nätti sarja. Viime kaudella Tsuritama oli värikäs, ja niin on tämäkin – sävyt vain ovat pastellia. Omaa silmääni Jintai karkkiväreineen miellyttää vielä Tsuritamaa enemmän. Animaatiokin on hyvää.

"Hauska" kuvakirja. Löytyy kokonaisuudessaan vaikka tästä.

Tavallaan Jintaista tulee mieleen Madoka. Se näyttää söpöltä ja nätiltä, mutta sisällöltään se on oikeastaan aika synkkä. Suoranaista sufferointia se ei ole, vaan sanoisinko että piilojulma. Itsemurhaleipiä, eläviä kynittyjä ja päättömiä kanoja, yhteiskunnallisia kysymyksiä, nälänhätää ynnä muuta kivaa. Niitä ei kuitenkaan paiskota ihan suoraan silmille. Teemat ovat sellaisia, joista katsoja saa varmasti pohdittavaa.

Alkuminuuttien pelkoni siitä, että Jintai olisi sisällöltään huono, tuli siis kumottua aika äkkiä. Vaikka siinä onkin painavaa asiaa, kaikki on esitetty hyvin surrealistisesti. WTF-momentteja tulee vähintään kymmenen yhden jakson aikana. Ylipäänsä sarjan luonne ja juoni on vielä aika hämärä kahdenkin jakson jälkeen. Voi vain mielenkiinnolla odottaa, mitä sarja seuraavaksi keksii.

Mitä hahmoihin tulee, päähenkilö ainakin vaikuttaa kivalta. Muuten hyvin viattoman ja puhtoisen näköinen ja oloinen, mutta pinnan alla piilee laskelmointia. Mykkä assistenttipoika on myös mielenkiintoinen, ja hänelläkin on selkeästi pimeämpi puolensa. Paljon muita hahmoja ei olekaan – köyhä tyttö, isoisä, kolme tyttökaveria, tehtaan työntekijät. Openingissa näkyy kylläkin pari uutta hahmoa, jotka luultavasti tulevat lähiaikoina mukaan sarjaan.

 Eiköhän näissäkin kolmessa sarjassa (Jintai, AF, Joshiraku) riitä minulle tarpeeksi katsomista kesäksi. Näiden lisäksi olisi aika paljon kevätkauden sarjoja kiinniotettavana, ja voisihan sitä joskus katsoa jotain vanhempaakin tuotantoa.