Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Rikon vähän blogini kaavaa, ja kirjoitan vaihteeksi kirjasta. Olen jonkun verran lukenut japanilaista kirjallisuutta (vähän Murakamia, Osamu Dazain Ei enää ihmisen, Natsume Soosekin Kokoron ja Sayaka Muratan Lähikaupan naisen, kaikki suomeksi käännettynä). Jacob de Zoetin tuhat syksyä ei ole japanilaisen kirjoittama, vaan brittiläisen David Mitchellin, joka on asunut useita vuosia Japanissa. 

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on historiallinen romaani, joka kertoo hollantilaisesta kauppasatamasta Dejimasta Nagasakissa 1700-luvun lopulla. Historiallisena romaanina se kertoo periaatteessa ihan oikeista tapahtumista ja on sinällään aikansa kuvaus, mutta toisaalta se on kuitenkin fiktiota, hahmot ovat kuvitteellisia (vaikka pari namedroppia oikeisiin ihmisiin onkin) ja kirjassa on jopa yksi yliluonnollinen elementti. Kirjan lopussa on infopaketti historiallisen romaanin oikuista ja siitä, mitkä tapahtumat ovat oikeita.

Osamu Tezuka

Ajattelin aina, että Osamu Tezukan tuotantoon tutustuminen olisi lähinnä kulttuuriteko, joka maistuisi vähän puulta ja haisisi homeelta, onhan hänen teoksensa jostain 40-70-luvuilta. Verticalin englanninkielisten julkaisujen myötä alkoi kiinnostus hieman herätä, ja kiitos Helmet-kirjastojen kelvollisen mangavalikoiman, olen päässyt tutustumaan seuraaviin sarjoihin:

• Princess Knight
• Message to Adolf
• The Book of Human Insects
• Ayako
• Black Jack (1-4)
• Buddha (1-3)

Lisäksi ostin aikoinaan itselleni Viidakon valtiaan kun se suomeksi julkaistiin, harmillisesti se on ehkä huonoin näistä mitä olen lukenut.

Tässä yksi taidonnäyte Tezukan sivunkäytöstä.
Postauksen kuvat ovat Buddha-sarjasta.

Persona 4 Golden

Meinasin että pelaisin Persona 4 Goldenin ensin ihan loppuun asti ennen kuin kirjoitan, mutta motivaatio lopahti Hollow Forestiin pääsyn myötä. Ehkä jossain vaiheessa saan senkin vielä pelattua, mutta tosiaan Hollow Forest on käytännössä DLC-materiaalia (johon ei välttämättä edes pääse ellei hoksaa tehdä tiettyä asiaa aiemmin pelissä) eli varsinainen pääpeli on jo koluttu läpi. 

Personaan tutustuin alun perin viidennen osan myötä. En tiennyt siitä etukäteen juuri muuta kuin että se voisi olla minulle sopiva peli, ja sitä se todellakin on. Vuoropohjaiset taistelut yhdistettynä strategiseen koulunkäyntiin, lukemiseen, kavereiden kanssa hengailuun ja osa-aikatöiden tekemiseen on sellainen kombinaatio, ettei toista olekaan. Persona 5 ei nyt saa omaa postaustaan koska sen pelaamisesta on jo aikaa, eikä oikeastaan sen suurempia mielipiteitä siitä ole kuin että superhyvä peli. Persona 4 sen sijaan on tuoreessa muistissa ja siitä löytyy vähän nokan koputtamistakin.

Feminististä historiasarjakuvaa - Ellen T. ja Maalarisiskot

Haluaisin kutsua itseäni mangaharrastajan lisäksi yleisestikin sarjakuvaharrastajaksi, mutta valitettavasti valtaosa länsimaisesta sarjakuvasta ei miellytä omaa silmääni. En esimerkiksi pidä siitä, että ruudut on ahdettu täyteen puhekuplia ja tekstilaatikoita pienellä piperryksellä. Länsimaista sarjakuvaa vaivaa toisaalta Marvelin ja DC:n, toisaalta strippisarjakuvien perintö. 

Onneksi maailmassa tehdään myös minua miellyttävää sarjakuvaa. Lapsuusvuosien lempparin W.I.T.C.H.:in vanavedessä on esimerkiksi suomennettu hurmaavaa eurooppalaista tyttöjen sarjakuvaa (Mimun päiväkirja ja Sisarukset Gremillet), ja toisaalta myös kotimaisista tekijöistä löytyy sellaisia piirtäjiä, jotka ehkä mangavaikutteidensakin takia iskevät minuunkin (esimerkiksi JP Ahonen ja Anni K.).

Satuin löytämään kirjastosta sarjakuvahyllyä katsellessani kaksi sarjakuvaa samasta aiheesta, joissa vielä molemmissa oli minua miellyttävä piirrostyyli. Toinen on Reetta Niemensivun Maalarisiskot, toinen Hanna-Reetta Schreckin, Iida Turpeisen ja Annukka Mäkijärven Ellen T. Molemmat kertovat suomalaisista 1900-luvun alun naiskuvataiteilijoista. Kaikki ovat hullaantuneita Pariisiin, ja kaikki kohtaavat huonoa kohtelua mieskollegoiltaan. 

Puetaan pojat mekkoihin ja nauretaan niille - Genderbendaus Persona 4:ssä ja Final Fantasy VII Remakessa

Olen perinteisesti pelannut jonkun pitkän roolipelin talven aikana. Kaksi vuotta sitten se oli Persona 5, viime vuonna Final Fantasy VII Remake ja tänä vuonna Persona 4. Kaikki hyviä pelejä, ja Persona 4:stä ehkä teen oman postauksen kunhan viimeiset Golden-osuudet on läpi, mutta yksi asia jäi pelissä niin pahasti kaihertamaan, että se vaatii ihan oman postauksensa. 

Samaan aikaan kuin itse pelasin Final Fantasy VII Remakea, pelasi mieheni sitä myös ollen aina pari askelta jäljessä. Häntä ei huvittanut seurata tarinaa ja skippasi kaikki välianimaatiot (joka on siis aivan täysin väärä tapa pelata mitään Final Fantasya, mutta jos siitä pelkästä taistelusta jotain hupia sai, niin mikäs siinä). Yksi tarinakohtaus jolta ei voinut välttyä oli se, kun Cloud puettiin mekkoon, jotta hän voisi soluttautua Don Corneon kartanolle, ja se rytmiminipeli, jossa Cloud joutui Honey Been lavalle tanssimaan. Nämä molemmat saivat itsessäni aikaan hihitystä ja teini-iästä asti uinuneen fujoshin heräämisen, kun taas mieheni lähinnä huokaili ja pyöritteli silmiään. 

Ivrea-saaga: osa 1

Tällä viikolla manga-Suomea on ravistellut uutispommi: Ivrea palaa (kolmatta kertaa) takaisin Suomeen Shueisha-kustantamon sarjoilla. Luvassa olisi muun muassa viime vuosien shounen-lempparit Demon Slayer ja Chainsaw man sekä Spy x Family. Jippii!

...Tai sitten ei. Sopimus nimittäin koskee kaikkia Shueishan sarjoja, myös Sangatsu Mangan jo yli sata pokkaria suomeksi julkaisemaa One Pieceä. Ivrea aikoo sekä jatkaa julkaisemista seuraavasta pokkarista, että aloittaa uudestaan uudella käännöksellä. One Piecen nykyinen suomennos on siitä kuuluisa, että se on hyvin kääntäjänsä näköinen: hahmot puhuvat murteilla (kuten alkuperäisessäkin), ja kieli on humoristista (kuten alkuperäisenkin). Tyyli varmasti jakaa mielipiteitä, mutta yleisesti ottaen ainakin pidemmän aikaa suomijulkaisua seuranneet ovat sitä mieltä, että käännös on nimenomaan legendaarinen ja tylsää enkkukäännöstä parempi. Ivrean käännökset sen sijaan ovat olleet tähän mennessä jos eivät epäammattimaisia, niin ainakin vähän tönkköjä ja hajuttomia. 

Ivrean julkaisema Aoha Ride on suhteellisen laadukas, mutta itseäni häiritsi se, että ihmisistä käytettiin puhekielisesti sanaa "se".