Haluaisin kutsua itseäni mangaharrastajan lisäksi yleisestikin sarjakuvaharrastajaksi, mutta valitettavasti valtaosa länsimaisesta sarjakuvasta ei miellytä omaa silmääni. En esimerkiksi pidä siitä, että ruudut on ahdettu täyteen puhekuplia ja tekstilaatikoita pienellä piperryksellä. Länsimaista sarjakuvaa vaivaa toisaalta Marvelin ja DC:n, toisaalta strippisarjakuvien perintö.
Onneksi maailmassa tehdään myös minua miellyttävää sarjakuvaa. Lapsuusvuosien lempparin W.I.T.C.H.:in vanavedessä on esimerkiksi suomennettu hurmaavaa eurooppalaista tyttöjen sarjakuvaa (Mimun päiväkirja ja Sisarukset Gremillet), ja toisaalta myös kotimaisista tekijöistä löytyy sellaisia piirtäjiä, jotka ehkä mangavaikutteidensakin takia iskevät minuunkin (esimerkiksi JP Ahonen ja Anni K.).
Satuin löytämään kirjastosta sarjakuvahyllyä katsellessani kaksi sarjakuvaa samasta aiheesta, joissa vielä molemmissa oli minua miellyttävä piirrostyyli. Toinen on Reetta Niemensivun Maalarisiskot, toinen Hanna-Reetta Schreckin, Iida Turpeisen ja Annukka Mäkijärven Ellen T. Molemmat kertovat suomalaisista 1900-luvun alun naiskuvataiteilijoista. Kaikki ovat hullaantuneita Pariisiin, ja kaikki kohtaavat huonoa kohtelua mieskollegoiltaan.
Ellen T.
Kuten mainitsinkin, en kauheasti pidä siitä, että tekstilaatikoissa on pitkiä tekstejä pienellä piperryksellä, ja sitä tässä kieltämättä on. Toisaalta albumin ja ruutujen suuri koko mahdollistaa sen, että kuvillekin jää rutkasti tilaa. Monet aukeamat ovatkin melkein enemmän kuvakirjamaisia kuin sarjakuvaa. Tekstilaatikoissa on välillä käytetty kaunokirjoitusta, joka tekee tekstistä hieman vaikeammin luettavaa. Missään vaiheessa ei onneksi tarvinnut sentään jäädä ihmettelemään, että mitä tässä lukee.
Albumin tekijöistä kaksi ovat käsikirjoittajia, yksi kuvittaja, ja se pohjaa Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamaan Ellen Thesleffin elämäkertaan. Sarjakuvan juonessa näkyy sen pyrkimys pysyä totuudessa: jo alussa on useampi sivu käytetty yleisen maailmantilan kuvaukseen, ja itse Ellenin elämä tai hänen kokemansa tunteet jäävät aika pinnallisiksi. Hänen elämänvaiheensa käydään läpi, mutta lähelle ei päästä. Hahmoista parhaiten herättää tunteita vain yhdelle sivulle päässyt ja rannalle ruikuttamaan jäänyt Hugo Simberg (kuva alla).
Parasta sarjakuvassa on sen värien käyttö ja omaperäinen piirrostyyli. Jokaisella osiolla ja jokaisella aukeamalla on oma, vaihtuva väripaletti. Alun Pariisissa on punaista, lopun Suomessa vihreää. Taustat ovat usein pelkkää tasaista väriä, mutta sekin istuu hyvin tyyliin. Tämä on jotain aikuisten kuvakirjan, taidesarjakuvan ja elämäkerran välimaastoa.
Maalarisiskot
Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Helena Westermarck ja Ada Thilén kutsuivat itseään maalarisiskoiksi. He viettivät aikaa Pariisissa yhdessä ja erikseen, niin kauan kuin rahat suinkin riittivät. Sarjakuvan alussa mainitaan, että kyseessä on fiktiivinen teos, joka perustuu tositapahtumiin. Se antaa tarinalle raamit, mutta myös vapauden mennä lähelle hahmoja. Vaikka todennäköisesti suurin osa dialogista ja kohtauksista on keksittyjä, niin ne ovat myös hyvin todentuntuisia. Tekijä on voinut myös lisätä omia kokemuksiaan kuvataiteilijana hahmojen suuhun, jolloin heistä on saatu samaistuttavia.
Piirros- ja väritystyyli aika yksinkertaista, jopa luonnosmaista, mutta hyvin selkeää. Kuvakerronta toimii loistavasti, tässä tulee sellainen mangatyyppinen olo, kuin katsoisi elokuvaa. Hauska tyylivalinta on se, että ruuduilla ei ole ollenkaan ääriviivoja, vaan väritetty alue vain loppuu. Piirros- ja kuvakerrontatyyli on juuri minun makuuni. Tämän voisin ostaa omaankin hyllyyni.
 |
| Kuvakerronta toimii ilman puhekupliakin. |
Yhteenveto
Molemmissa sarjakuvissa on feminismin ja taiteen historiaa. Hahmot viihtyvät Pariisissa, kuten siihen aikaan taiteilijat tuppasivat tehdä. Molemmissa mainitaan Eiffel-tornin rumuus ja se, kuinka parhaisiin taidekouluihin ei oteta naisia, ja ne jotka ottavat, pyytävät tuplahinnan. Molemmista löytyy myös hahmona Albert Edelfelt, joka maksaa Helene Schjerfbeckille maalauksensa kopioinnista suklaarasialla.
Tämäkin sarjakuvapari todisti sen, että tykkään itse enemmän mangatyyppisestä ilmaisutavasta. Selkeät puhekuplat, elokuvamainen kerronta ja pallopäiset hahmot vetoavat parhaiten minuun. Suosittelen muillekin mangaharrastajille kastamaan välillä varpaansa länsimaiseen sarjakuvatuotantoon, sillä mangan suosion myötä myös täälläpäin on alettu saamaan vaikutteita sen tyylistä.
Pitääpi tutustua sarjiksiin.
VastaaPoista