Shievanimen vuosi 2024

Vuosi on tullut päätökseensä, ja on aika tarkastella hieman mennyttä vuotta. Valitettavasti olen itse liian väsynyt seuraamaan ajan trendejä, että voisin tarjota jotain "parhaat sarjat kultakin kaudelta"-tyyppistä listausta. Sen sijaan katson maailmaa ja edellistä vuotta täysin oman henkilökohtaisen linssini läpi, ja kerron siitä, mistä japanilaisista teoksista olen vuoden sisään erityisesti nauttinut.

Nine Parchments

Nine Parchments on suomalaisen Frozenbyten peli, joka on oman perheeni ylivoimainen moninpelisuosikki. Peliä voi pelata myös yksin, mutta se on paitsi vaikeampaa, myös tylsempää. Pelissä pelataan maageilla, räiskitään taioilla monstereita ja vähän kavereitakin, ja jahdataan parchmenteja, jotka antavat uusia taikoja. Hahmovaihtoehtoja eri aloitustaikoineen on reilusti. Yksittäinen pelin läpäisykerta kestää joitain tunteja, yleensä muutaman peli-illan, mutta peli on tarkoitus aloittaa alusta uudelleen ja uudelleen, ennen kuin kaikki hahmot on avattu ja saatu levelattua täysiin. Pelin suola on sen co-op-ominaisuus sekä se, että loitsut tekevät damagea myös kaveriin.

Sinällään peli ei liity animeen, mutta 2D-hahmomallit ja promokuvat on piirtänyt conienkin taidekujilta tuttu Maaria Laurinen.

Persona 4 Golden

Meinasin että pelaisin Persona 4 Goldenin ensin ihan loppuun asti ennen kuin kirjoitan, mutta motivaatio lopahti Hollow Forestiin pääsyn myötä. Ehkä jossain vaiheessa saan senkin vielä pelattua, mutta tosiaan Hollow Forest on käytännössä DLC-materiaalia (johon ei välttämättä edes pääse ellei hoksaa tehdä tiettyä asiaa aiemmin pelissä) eli varsinainen pääpeli on jo koluttu läpi. 

Personaan tutustuin alun perin viidennen osan myötä. En tiennyt siitä etukäteen juuri muuta kuin että se voisi olla minulle sopiva peli, ja sitä se todellakin on. Vuoropohjaiset taistelut yhdistettynä strategiseen koulunkäyntiin, lukemiseen, kavereiden kanssa hengailuun ja osa-aikatöiden tekemiseen on sellainen kombinaatio, ettei toista olekaan. Persona 5 ei nyt saa omaa postaustaan koska sen pelaamisesta on jo aikaa, eikä oikeastaan sen suurempia mielipiteitä siitä ole kuin että superhyvä peli. Persona 4 sen sijaan on tuoreessa muistissa ja siitä löytyy vähän nokan koputtamistakin.

Puetaan pojat mekkoihin ja nauretaan niille - Genderbendaus Persona 4:ssä ja Final Fantasy VII Remakessa

Olen perinteisesti pelannut jonkun pitkän roolipelin talven aikana. Kaksi vuotta sitten se oli Persona 5, viime vuonna Final Fantasy VII Remake ja tänä vuonna Persona 4. Kaikki hyviä pelejä, ja Persona 4:stä ehkä teen oman postauksen kunhan viimeiset Golden-osuudet on läpi, mutta yksi asia jäi pelissä niin pahasti kaihertamaan, että se vaatii ihan oman postauksensa. 

Samaan aikaan kuin itse pelasin Final Fantasy VII Remakea, pelasi mieheni sitä myös ollen aina pari askelta jäljessä. Häntä ei huvittanut seurata tarinaa ja skippasi kaikki välianimaatiot (joka on siis aivan täysin väärä tapa pelata mitään Final Fantasya, mutta jos siitä pelkästä taistelusta jotain hupia sai, niin mikäs siinä). Yksi tarinakohtaus jolta ei voinut välttyä oli se, kun Cloud puettiin mekkoon, jotta hän voisi soluttautua Don Corneon kartanolle, ja se rytmiminipeli, jossa Cloud joutui Honey Been lavalle tanssimaan. Nämä molemmat saivat itsessäni aikaan hihitystä ja teini-iästä asti uinuneen fujoshin heräämisen, kun taas mieheni lähinnä huokaili ja pyöritteli silmiään. 

Catherine

Ostin Catherinen käytettynä Puolenkuunpeleistä parilla kympillä, enkä kadu ostosta ollenkaan. Catherine oli yksi niistä peleistä, miksi halusin PS3:n, ja nyt kun sellainen tuli jo vuosi sitten ostettua niin oli korkea aika päästä sitä kokeilemaan. Päädyimme pelaamaan pelin läpi kaverini ja poikaystäväni kanssa porukassa, ja siihen meni yhteensä 12 tuntia ja neljä iltaa. Samalla ystävyys pistettiin testiin, kun yhden pelatessa muut kiljuivat ohjeita – ja moitteita, jos niitä ei kuunneltu tai ohjeet olivat huonoja. Minua tämä ei tosin haitannut yhtään, koska en olisi omilla aivoillani keksinyt ratkaisua kaikkiin puzzleihin, eikä muutenkaan minkäänlaisia konflikteja syntynyt (muuten kuin pientä tiuskimista hermojen ollessa kireimmillään).

Life Is Strange

Olin todella innoissani kuullessani ensimmäistä kertaa Life is Strangesta. Kerrankin peli, joka kuulostaa ihan kuin minulle tehdyltä! Ostin Anttilasta reilulla kolmellakympillä vielä jonkun collector’s edition-boksin, jossa tuli mukana pelin soundtrack-levy sekä pieni taidekirjanen. Olin todella innoissani jo paketin sisällöstä, tuntui uskomattomalta että sellaisen sai niin huokeaan hintaan. Kovista odotuksistani huolimatta myöskään peli ei pettänyt, vaan myös se oli todella laadukas ja kuten olin kuvitellutkin, ihan kuin minulle tehty. 

En tykkää yhtään peleistä, joissa on liikaa jännitystä. En ole koskaan pelannut enkä edes halua pelata mitään räiskintäpelejä, pelkkä ihmisten ampuminen ei vaan jaksa kiinnostaa. Minun tyyppisiäni pelejä ei ihan kauheasti länsimaissa tehdä, ainakaan suurella budjetilla ja vielä konsoleille. Ainut PS4-peli, jonka olin aiemmin ostanut, oli Journey (josta myöskin Collector’s edition, sisälsi myös Flower- ja Flow-pelit), jonka pelasin yhdessä illassa läpi. Oli siis todella kiva löytää toinenkin kiinnostava peli.