Kesästä ja vielä vähän keväästäkin

Kesä on ohi, vaikka sitä ei kovin mielellään myöntäisikään. En katsonut kesäkaudelta montaa animea, mutta en koe jääneeni kovin paljosta paitsikaan.

Jinrui wa suitai shimashita oli todellakin mukava yllätys, täysin omaa laatuaan sekä ulkoisesti että sisäisesti oleva animesarja. Siinä oli ehkä jotain Madokamaista siinä mielessä, että se oli ulkonäöltään suloinen pastelliväreineen, mutta sisällöltään välillä aika julmakin. Julmuudet olivat kuitenkin lähinnä huumorimielisiä.

Sarjahan kertoo nimettömästä päähenkilöstä (tai Watashista), joka toimii jonkunlaisena keijujen ja ihmisten välisenä kommunikaattorina tulevaisuudessa, jossa ihmiskunta on taantunut. Se koostuu yleensä kahden jakson arkeista, jotka liittyvät kyllä jollakin tavalla toisiinsa näin jälkikäteen ajateltuna. Sarja on nimittäin heittänyt kronologisuudella vesilintua, joka tekee jo alun perinkin absurdista sarjasta vielä hieman sekavamman. Epäkronologisuus kuitenkin toimii, varsinkin se, että Watashin menneisyydestä kerrottiin vasta viimeisissä jaksoissa. Yksittäisistä arkeista kaikki olivat ihan hyviä. Vähiten taisin tykätä siitä time loop-arkista. Liekö sitten syynä ollut se, että olen saanut yliannostuksen Endless Eightejä. Lempparini oli ehkä doushinji-teollisuusarc tai sitten ihan viimeinen koulujuttu.

Tämä lopun yanderetyttö oli aika ihanan kamala.

Hahmoihin ei lopulta syntynyt kovin suurta tunnesidettä, vaikka niistä kaikki olivat objektiivisesti katsottuna hyviä. Watashia on haukuttu peräti vuoden parhaimmaksi animepäähenkilöksi. En nyt itse tätä menisi allekirjoittamaan, vaikka hahmosta tykkäsinkin eikä hän ollut mikään ihan normaali päähenkilötyttö. Jos nyt yksi hahmo pitäisi valita, niin sanoisin lempihahmokseni assistentin, vaikka en tiedä voiko pitää hahmosta, joka ei koskaan puhu.

Toivon todella, että Jintaista tulisi toinen kausi. En tiedä, onko alkuperäisteosta eli ranobeja miten paljon, ja kuinka suosituksi sarja lopulta nousee. Ilmeisesti ensimmäinen Blu-Ray on myynyt alle 5 000 kappaletta, mikä ei ihan kauhean hyvältä kuulosta, muttei onneksi täysin toivottomaltakaan.

Hyoukasta kirjoitinkin jo sen puolivälissä vähän. Yleinen mielipide sarjasta on pysynyt aika samana. Se on ehkä näteintä tv-animaatiota, jota olen katsonut, mutta sisällöltään aika yhdentekevä. Ihmissuhteet nousivat sisällön vahvimmaksi puoleksi. En suuremmin hahmojen suhteisiin kiinnittänyt huomiota ennen kuin viimeisissä jaksoissa. Seurustelukuviot tulivat vähän puun takaa, luultavasti siksi että olen tässä lähiaikoina katsonut enimmäkseen sarjoja, joissa tykätään kovasti toisista mutta pahemmin ei asialle mitään tehdä. Yllätys oli kuitenkin iloinen, molemmat sarjassa muodostuneet parit ovat söpöjä.

Aiheeseen liittyen: sarjan viimeinen kohtaus oli niin vahva, että sitä on pakko erikseen hehkuttaa. Se loi vahvan tunnelman, johon imeytyi täysin. Loppumusiikin pärähtäessä soimaan melkein säikähdin: oliko sarjassa todella joskus ollut jotain pinnallisia mysteerinselvitysjuttuja, eikö se ollutkaan aina ollut tällaista ihanaa ihmissuhdedraamaa? Viimeinen jakso muuten ei ollut sen ihmeellisempi, mitä nyt Oreki viimein huomasi päässeensä siitä minimisuorittamissuunnitelmastaan eroon – mikä on hyvä juttu. 

Sanoinkuvaamattoman kaunista.

Kokonaisuutena Hyouka ei kuitenkaan ollut mikään mestariteos, muuten kuin visuaalisesti. Mysteereistä pidin eniten kulttuurifestivaaliarkista, muut olivat aika tyhjänpäiväisiä. Sarja koostui lähinnä keskusteluista, pahemmin toimintaa siinä ei ollut, ja sitä olisi tarvittu. Tuskin tulee enää koskaan katsottua uudelleen koko sarjaa, mutta veikkaisin, että kuvamateriaalia tullaan tulevaisuudessa käyttämään monissa AMV:issa.

Syyskaudesta kirjoittaessani epäilin vähän, jaksanko katsoa Jormungandin ensimmäistä couria loppuun ennen uuden alkua. Lopulta katsoinkin sen n. 8 jäljellä olevaa jaksoa parissa päivässä. En edes osaa tarkkaan sanoa, mikä siinä oikein koukutti, mutta jokaisen jakson jälkeen tuntui siltä, että on pakko katsoa seuraava. Ainakin pääsin viimein sisälle hahmojoukkoon ja rupesin hahmottamaan kuka on kukakin ja millaisia piirteitä kelläkin oli. Aloin peräti tykätä sivuhahmoista, varsinkin Lutzista. Myös Jonahista pidin heti alusta lähtien, ja hänen kehityksensä seuraaminen on varmasti yksi sarjan parhaimpia puolia. Ja sitten on tietysti myös suomalainen Valmet… Tämän seikan takia sarjan voikin suomalaisena katsoa ihan vain kuriositeettina, vaikka eipä noita Suomi-viittauksia paljon tässä merkinnässä mainittujen lisäksi ole.

Kyllä, tämä on enkkusubeista.

Juonellinen puolikin meni sellaiseksi, että siitä jotain jopa tajusi. Alussa jaksojen juonet menivät täysin ohi enkä jaksanut niihin pahemmin keskittyäkään, mutta pitemmän päälle seuraaminen helpottui. Toiminta toki on sarjassa pääosassa, eikä se onneksi ihan kehnoa ole. Toki tässä pätee samat lait kuin monissa muissa toimintasarjoissa: vihollisia lakoaa kuin heinää, mutta omista kukaan ei koskaan kuole, vaikka kuinka ampuisi.

Animaatiopuolella sen sijaan löytyikin yllättäviä puutteita. Studio White Fox on tunnettu Katanagatarista sekä Steins;Gatesta, joissa molemmissa on visuaalisesti hyvää jälkeä. Sen sijaan Jormungandista löytyi esimerkiksi hyvin surkeaa tietokoneanimaatiota sekä kaikenlaisia epämuodostumia. Tämä on vähän kummallista: sarja taisi kuitenkin ilmestyessään olla hyvin suosittu eikä studiokaan ihan huonosta päästä ole, joten miksi ihmeessä tässä on lähdetty säästölinjalle? No, onneksi animaation laatu ei koko ajan täysin surkeaa ole. Soundtrackin on mukiinmenevä; varsinkin opening-biisi sekä Time to attack, tuttavallisemmin Her name’s Koko iskevät. Opening-animaatiosta tykkäsin muutenkin todella paljon.

Joshirakua en ole vielä voinut katsoa ihan loppuun asti, kiitos gg:n. Kahdeksan jakson perusteella uskallan kuitenkin väittää, että mitään suurta mielenmuutosta ei voi enää tapahtua. Sarjassa kun ei ole mitään suurempaa juonta eikä hahmojakaan luultavasti tule pahemmin lisää, joten voin ihan hyvällä omallatunnolla kertoa jo tässä vaiheessa lopulliset mietteeni sarjasta.

Itse asiassa mikään ei ole muuttunut ensimmäisen jakson jälkeen. Paitsi se, että hahmoihin on päässyt nyt tutustumaan ihan kunnolla, ja niistä on alkanut pitää. Kigun kaksoispersoonallisuus viehättää hahmoissa ehkä eniten, tosin Gankyoon pystyn samaistumaan parhaiten, lähinnä silmälasipolitiikan takia. Muutkin hahmot ovat ihan hauskoja. Parasta on kuitenkin se, miten he pelaavat yhteen. Mariin kiusaaminen on oma lempparini heidän toimistaan.

Sarjahan on komedia, ja onnekseen sen vitsit osuvat minuun. Toki välillä tulee kulttuurimuuri vastaan eikä kaikkia juttuja tajua, mutta suurimman osan kyllä. Tyttöjen puhetta myös kannattaa kuunnella – kaikkia sanaleikkejä ei luonnollisestikaan pysty kääntämään, mutta vaikka japania ei täydellisesti osaisikaan, pystyy puheesta silti erottamaan, milloin sellaisesta on kyse. Kuten aiemmin sanoin, olen jo tottunut Kooji Kumetan huumoriin, ja hänen muihin sarjoihinsa verrattuna Joshiraku on ehkä se kaikista helpoiten lähestyttävä. Tosin pidän siltikin enemmän SHAFT-häröilystä.  

Siinäpä taisi olla oma panokseni kesäkauteen. Syksystä olen napannut paljon enemmän sarjoja ja niitä tulen käsittelemään useammassa merkinnässä. Ensi viikollahan ne jo alkavat, joten sen loppupuolella lisää niistä.