Luukku 16: Nodame

Nodame Cantabile on Emman ohella yksi niistä romanssianimeista, joita siedän. Rakkaustarinoissa pitää olla aina hyvät hahmot molemmilla puolilla, jotta kestän niitä. Animessa olen useinkin nähnyt surkeita yrityksiä esimerkiksi yksiuloitteisten päähenkilöpoikien tai sietämättömän ärsyttävien tyttöjen muodossa. Nodame Cantabilessa sekä päähenkilöpoika että -tyttö ovat molemmat omilla tavoillaan sympaattisia höperöitä.

Megumi Noda eli Nodame on yksi animesfäärin kummallisimmista otuksista. Hänellä on omat erikoislaatuiset tapansa, kuten kämppänsä sotkeminen, suu supussa eloisasti pianon soittaminen ja mugya-äännähdykset. Vaikka hän onkin naiivi ja lapsellisen pirteä, on hänelläkin omat huolensa. Nodame ja päähenkilöpoika Chiaki pelaavat hyvin yhteen, vaikka Nodame Chiakia kovasti ärsyttääkin. Rakastuin sekä heidän hahmodynamiikkaansa että varsinkin Nodamen hahmoon sen höpsöyden ja erikoislaatuisuuden takia.

Luukku 15: Ludwig Herzog von Mohn Nahe Liechtenstein

Tämä hahmo oli tavallaan Saksan seuraaja tai jonkinlainen lisävaruste. Katsoin Meine Lieben silloin Hetalian jälkeen ja ylipäänsä niinä bishounen-aikoina etsiessäni ihan vain sarjoja, joissa olisi mahdollisimman paljon nättejä poikia ja komeita miehiä. Melkeinpä kaikki niistä olivat todella surkeita ja sen takia en enää sellaisia sarjoja kestä. Meine Liebe ei ollut sieltä ihan karmeimmasta päästä, mutta suhteellisen heikko sekin. Sisällöstä en muista enää paljon mitään.

Ludwig oli taas vähän samanlainen hahmo kuin Zorot ja Saksat (sillähän on sama nimikin!), tosin sillä erotuksella, että hän on aika kiero ja manipuloiva tyyppi. Ylipäänsä hän tuntuu olevan ainakin osittain pahiksen roolissa, tai ehkä jonkinlainen hyvis, joka ajaa asioita pahoin keinoin. Mystinen ja synkkä mies.

Kuten sarja itse, myös hahmo unohtui kyllä aika äkkiä. Ylivoimainen suosikkini kuitenkin kyseisestä sarjasta.

Luukku 14: Emma

Kaoru Mori on aivan huikea mangapiirtäjä ja Emma aivan huikea manga. Miljöö, 1800-luvun Englanti, kiehtoo itseäni ehkä kaikista eniten. Siinä on myös iso liuta ihania ja sympaattisia hahmoja, joiden edesottamuksia on mukavaa seurata.

Normaalisti en tosiaan pidä päähenkilöistä tai he eivät ole melkein koskaan lempihahmojani sarjoissa. Emma tekee tässä poikkeuksen. Vaikka monet muut hahmot ovat ehkä värikkäämpiä tai hauskempia kuin nimikkohahmo Emma, on hän minusta sympaattisin ja samaistuttavin hahmo sarjassa. Hänen ja Williamin rakkaustarina on koskettava ja sydäntäraastava, joka luojan kiitos päättyi lopulta hyvin.

Luukku 13: Saksa

Vaikka häpeänkin suunnattomasti Hetalia-fanitusaikaani enkä edes mielelläni myönnä sellaista olleen, on Saksa edelleen ehkä peräti ykkönen kaikista animehahmoista. Ihastuin hahmoon jo pelkästään yhden kuvan perusteella ja arvaukseni hänen luonteestaan osui oikeaan. Muodostin mielipiteeni hänen hahmostaan jo ennen kuin olin kunnolla edes lukenut mangaa (animea ei silloin oltu vielä tehty) mutta se oli täysin oikea. Näin on käynyt kyllä muulloinkin, olen saattanut katsoa jotain hahmoa viisi sekuntia ja ajatella, että tuosta tulen pitämään. Nimenomaan niin, että olemuksesta on nähnyt myös hahmon luonteen, eikä vain tykännyt ulkonäöstä.

Luukku 12: Chiyo Mihama

Azumanga Daioh on lempparini 4koma-sarjoista. Sarja perustuu pelkästään hahmoihin ja heidän kemioihinsa, joten totta kai heidän täytyy olla mielenkiintoisia, jotta sarja toimisi. Hahmokaartista löytyykin jos jonkinlaista koheltajaa, jotka oikeastaan kaikki onnistuvat sykähdyttämään. Koheltaja-Tomo on hauska kaikessa idioottiudessaan, Sakaki on sympaattinen kissa-syndroomineen, Osaka erikoinen erikoisuudessaan ja Yomi samaistuttava silmälaseineen ja paino-ongelmineen.

 
Päätin kuitenkin tähän nostaa esille Chiyon, joka on yksi suloisimmista tytöistä animesfäärissä (toinen söpöläinen esitellään myöhemmin). Vaikka Chiyo-chan onkin lapsinero, ei hän ole kyynistynyt eikä kaikkitietävä, vaan lapsellisen viaton. Varsinkin tuo pingviini-jakso, josta ylläoleva kohtaus on, oli niin hellyyttävä että sydämeni ei kestänyt.

Luukku 11: Tres Iqus

Trinity bloodia yritin joskus ajat sitten katsoa animena Suomi-dvd:ltä, mutta se homma jäi lopulta kesken. Anime nyt ei olekaan mitään huikean kauniisti piirrettyyn mangaan verrattuna. Joidenkin silmää se ei välttämättä miellytä enkä itsekään nopealla vilkaisulla vakuuttuisi, mutta niin sitä vain huomaa jääneensä tuijottamaan joitain kuvia ihan vain siksi, että ne ovat niin kauniita.

Luukku 10: Midori Kasugano

Midori no hibi oli yllättäen ensimmäisiä animesarjoja, joita katsoin. Muut kaksi ensimmäistä olivat Shuffle! ja Elfen Lied, eli ei kovin tavallisia sarjoja 12-vuotiaalle tytölle. Ne kuitenkin onnistuivat koukuttamaan minut tähän touhuun. Midori no hibin katsoin tuossa pari vuotta sitten uudestaan, jolloin huomasin, kuinka ihana ja söpö sarjan nimikkohenkilö Midori on.

Luukku 9: Gwendal von Voltaire

Ah, Kyou Kara Maou!, tuo nättipoikasarjojen helmi ja sika. Tykkään sanoa, että käänteishaaremi, jossa päähenkilö Yuuri vain on poika. Sinänsä hyvin yllättävää, että sarjaa on tehty peräti se reilu sata jaksoa. Kai nuo tyttöjenkin fanservicesarjat voivat menestyä. KKM! on kuitenkin siitä erikoinen, että siinä on vahvoja fantasiaelementtejä ja mielenkiintoinen juoni, niiden hyvien hahmojen lisäksi (tuotantoarvot tosin ovat mitä ovat).

Sarjan prinssikatraan vanhin veli Gwendal von Voltaire on oma suosikkini sarjasta. Hän on taas näitä kylmiä ja kovia miehiä, jotka eivät ole kovin hyviä ihmisten kanssa. Gwendalilla on kuitenkin pehmeäkin puolensa: hän tykkää kaikista söpöistä asioista (kuten pehmoleluista ja Yuurista) ja harrastaa neulomista. Ah, se kontrasti.