lauantai 17. maaliskuuta 2012

Vastarannan kiiski, osa 3: Steins;Gate

Kirjoitin nämä fiilikset Steins;Gatesta jo noin puoli vuotta sitten, sen airaamisen aikoihin, ja siksi se eroaa hieman muista juttusarjan teksteistä. Laatu kun on niin surkea, etten meinannut saada itseäni julkaisemaan sitä ollenkaan. En kuitenkaan muista sarjasta tarpeeksi, että saisin järkevää tekstiä kirjoitettua enää uudestaan.

Muistakaa muuten se, että juttusarjan ideana on haukkua nimenomaan hyvää animea.


Ensimmäinen jakso oli jonkun verran sekava, mikä sinänsä oli ihan jännä juttu. Vähäsen ennakoidaan tulevia tapahtumia, ei paljasteta paljon mitään, esitellään pari hahmoa. Päähenkilö vaikutti todella kiinnostavalta ja omaperäiseltä.

Seuraavissa muutamassa jaksossa – mitä niissä oikein tapahtui? Palattiin päähenkilöiden arkeen, laboratorioon. Testailtiin laitteita, joista yksi jopa toimi. Varmaan melkein viiden jakson ajan juoni kulki erittäin hitaasti. Tunnelma oli suurimmaksi osaksi kevyt, vähän liiankin. Se, missä mentiin vikaan, oli ”vitsit”. Ihan totta. Nauroin/hymyilin ehkä ensimmäisellä kerralla Darun pervoiluille – banaaneita ja sen sellaista – mutta kuka jaksaa sitä enää viidennellä kerralla? Kymmenennellä? Okei, en ehkä sitten ole kohderyhmää. Ehkä sarja on tarkoitettu 12-vuotiaille kiimaisille teinipojille.

Toinen ongelma oli hahmot. Kurisu ärsytti, Okarin ärsytti ärsyttäessään Kurisua, Darun nörttiys lähinnä vain säälitti, Mayushii oli ärsyttävän naiivi ja muut hahmot aika yhdentekeviä minulle. Kurisun tsundereus (okei, kohta tulee joku sanomaan, ettei se ole tsundere, mutta jotain sinne päin kuitenkin) oli raivostuttavaa; vanhoja kliseitä taas pyöritetty. Eikö ne ole jo nähty? Kurisun ja Okarinin kinastelu, joka ehkä jonkun mielestä olisi saattanut olla hauskaa (ihihi ne selvästi tykkää toisistaan), oli rasittavaa, ja vasta lopussa aloin pitämään siitä parista heidän viimein käyttäytyessään hieman aikuismaisemmin.

Mikä sai minut jatkamaan, oli juoni. Alussa se eteni tuskallisen hitaasti, mutta tiesin kuitenkin, että sillä oli potentiaalia. Raivostuttavaa oli se, että parikin kertaa jakso jäi kamalaan cliffhangeriin, mutta sitten seuraavassa jaksossa asia käsiteltiinkin minuutissa ja sitten unohdettiin se. Tästä esimerkkinä Akihabaran muutos ja Rukan D-mail. Vaikka okei, selvitettiinhän niitä sitten myöhemmin. Silti silloin ärsytti.

Alussa muuten jotkut ihmiset valittivat, että sarja on vaikeaselkoinen ja että ”voisiko joku selittää minulle, mitä tässä tapahtuu?”. Minusta ei, ainakin luulin tajuavani kaiken. Tai sitten en edes yrittänyt tajuta juttuja, joita muut pyysivät selvittämään. Esimerkiksi aikamatkustusjuttujen selityksiä en edes pahemmin jaksanut seurata (time leap machinea keksiessähän Kurisu selitti koko jutun), koska ei se periaatteessa ollut kovin olennaista juonen kannalta. Toisaalta jotkut asiat olivat aika ennalta arvattavia, kuten Darun ja Suzuhan suhde.

Tunnelman luomisessa onnistuttiin kuitenkin jo heti alusta lähtien. Sopivan ahdistavaa, melkein jo pelottavaa.

Maagisesti tasan puolessa välissä, jaksossa kaksitoista, tulikin pam SERN, ja juttu alkoi mennä mielenkiintoiseksi. Varmaankin se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että vitsit jätettiin lähes kokonaan pois, eikä Kurisu ja Okarin enää kinastelleet niin paljon. Lisäksi juoni alkoi viimein kulkea vähän nopeammin ja jännempään suuntaan.

Lopputuomio on kuitenkin jotain 3/5 luokkaa. Sinänsä todella hyvin tehty sarja, mutta ei kyllä mene ainakaan minun parhaiden listalleni, ei läheskään. Tuskin tulee katsottua uudelleen ainakaan muutamaan (kymmeneen) vuoteen, mutta saa nähdä, josko joskus tutustuisi alkuperäisteokseen eli visual noveliin.

Ps. Dr. Pepper on pahaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti