Vastarannan kiiski, osa 2: Uta no Prince-sama

Eli koko nimeltään Uta no☆Prince-sama♪ Maji Love 1000%, joka tuli tuossa viime kesänä ja oli heti kaikkien fanityttöjen (ja –poikien) suosikki. UtaPri on käänteishaaremia, kertoo tytöstä, joka menee jonkinlaiseen laulaja/lauluntekijäkouluun, ja tapaa siellä yllätys yllätys liudan miehiä. Poikia. 

Suurin syy siihen, miksen tästä pitänyt, on varmastikin se, että ne fanityttöilyajat ovat jo ajat sitten menneet ohi. Myönnän, että ennen (silloin kun olin teini-ikäinen) valitsin katsottavat animet aika lailla sen perusteella, kuinka monta miestä sen hahmokaartiin kuului. Nykyään en ole edes ajatellut koko asiaa, ja lempihahmotkin alkavat olla hyvin usein naisia.

Teini-iässä tuli siis katsottua ihan liikaa käänteishaaremeita. Hyvinä esimerkkeinä Ouran ja Fruits Basket, oikeastaan ainoat hyvät käänteishaaremit, sekä hieman heikommat Fushigi Yuugi (manga), Neo Angelique Abyss ja Kyo Kara Maoh!, jossa tosin päähenkilö oli poika. Öhöm. No, niistä kuitenkin tuli pieni yliannostus, plus olen ilmeisesti vähän kasvanut yli tuosta bishieiden ihkutuksesta, ja siitä johtui, ettei UtaPri sytyttänyt.

Yksi syy myös oli se, että sarjaa hehkutettiin liikaa. Näissä tapauksissa käy useimmiten huonosti. Parhaan kokemuksen saa luultavasti silloin, kun ei ole kuullut kenenkään sanovan sarjasta hyvää eikä pahaa. No, odotukset olivat korkealla, luulin että UtaPri on jotenkin käänteishaaremigenren mullistaja ja paras ikinä, mutta eihän se sitä ollut. Samaa kliseistä huttua kuin monet muut genren sarjat.

Menisi varmaan vuosi, jos kävisin kaikki UtaPrin kliseet läpi. Kerrotaan niistä nyt edes muutama. Ensinnäkin se, miten pojat esitellään. Kaikki jollakin tapaa pelastavat kömpelön prinsessamme – kaksi heistä diilaavat myöhästyneen Nanamin sisään kouluun, vaikka ilkeä vartija ei meinaa päästää; yksi hyökkää Nanamin kimppuun (koska hän näyttää tämän koiralta) ja toinen pelastaa; viimeinen nostaa jonkun Nanamilta tippuneen esineen. Ei kun hei, ihan viimeinenhän tutustutettiin siten, että musta kissa käski Nanamin seurata sitä, ja johdatti hänet uljaan prinssin luo. Jes.

Lisäksi kaikki repliikit ovat niin korneja, että niitä on ihan tuskaa kuunnella. Samoin kuin jaksojen juonet – Nanami ei pysty soittamaan pianoa ja yksi poika kannustaa häntä siinä. Toinen poika repii jonkun laulunsa sanat ja Nanami päätyy etsimään paperinpaloja – ja totta kai lopulta löytää lähes kaikki, liimaa ne yhteen ja pelastaa pojan koulusta erottamiselta.

Kamalin juonenkäänne tai hahmo on se ihmeen kreikkalainen prinssi. Koko koulu on saarella retkellä, ja yllättäen Nanami löytää vanhat rauniot. Raunioiden luokse hänet johdattanut kissa muuttuu joksikin ”Agni-ihmisten prinssiksi”, joka kai liittyy jotenkin muusaan. Prinssi laulaa Nanamille kauniin laulun ja rohkaisee häntä eteenpäin musiikissa ja mitä vittua ja lopulta Nanami herää ja se olikin vain unta. En tajunnut koko jutusta mitään, enkä varmaan edes halua tajuta. Leikitään, ettei sitä edes tapahtunut. Sen verran turha se kohtaus olikin koko juonen kannalta.

Kuten Hayato no Gotokukin, UtaPri on hahmokeskeinen huumorisarja. Harmi vaan, etten taaskaan pitänyt hahmoista, saati nauranut oikeastaan millekään. Suurin osa jaksoista meni henkisestä tuskasta voihkien. Hahmot olivat myöskin kliseisiä, tylsiä tai ärsyttäviä: Ittoki oli sellainen perus kilttipoika, jolla ei oikeastaan pahemmin mitään persoonallisuutta ollut; Jinguuji oli prinssihahmo, se, josta kaikki tytöt tykkää ja joka heittelee korneja iskurepliikkejä; Hijirikawa oli se kylmä ja hiljainen; Shinomiya oli jotain aivan käsittämättömän ärsyttävää, kaikkia ahdisteleva, söpöistä asioista tykkäävä ja vieläpä kamalaa ruokaa kokkaava; Kurusu oli se pieni ja kärttyinen; ja Ichinose oli vähän Hijirikawan näköinen ja oloinen, kylmä ja hiljainen tyyppi.

Muut hahmot olivat ehkä hieman parempia, paitsi tietysti Nanami, joka oli taas se hölmö, mistään tietämätön ja kömpelö päähenkilö. Hieman erilaisuutta sarjaan toi se, että Nanamilla oli myös tyttökaveri. Haaremissahan se on ihan normaalia, aina on se Sunohara siellä, mutta käänteishaaremissa tuntuu olevan harvemmin. Toisaalta Nanamin kaveri oli paljon kuumempi kuin Nanami itse, joten se vaan teki sarjasta epäloogisemman. Nauratti vielä se, että tämän kaverin säveltäjäpari oli vähän nörtihtävän luuserin näköinen, kun Nanamia piiritti kuusi kuumaa miestä.

Päästään epäloogisuuksiin tästä hienolla aasinsillalla. Niistä suurin osa liittyi itse kouluun. Siis, toisessa jaksossa mainittiin jotain siitä, miten hankala sinne on päästä, jotain viisi prosenttia hakijoista pääsee sisään. Nanami ei osannut edes lukea nuotteja. Mitä ihmettä siinä pääsykokeessa on kysytty, ja miten ihmeessä Nanami on sen sitten läpäissyt? Nanami ei ollut myöskään koskaan yrittänyt säveltää, vaikka sitä meni opiskelemaan. Luulisi, että olisi edes joskus sitä tehnyt, jos noin paljon sitä kerran halusi. Toinen juttu oli se, keitä koulussa oli. Laulajia ja säveltäjiä. Tai oikeastaan ennemminkin idoleita ja säveltäjiä, ilmeisesti siellä opetettiin vähän myös näyttelemistä ynnä muuta idoliuteen kuuluvaa. Säveltäjät sävelsi ja laulajat teki laulujen sanat. Anteeksi mitä? Miksei koulussa ollut myös sanoittajia? Ketkä soittivat soittimia? Ja miksi hitossa laulajat ja säveltäjät olivat samassa luokassa, kun heille kuitenkin opetetaan eri asioita?

UtaPri on siis myös musiikkianime, ja monet ovat kehuneet sen musiikkejakin. No, okei, se ending-biisi on kieltämättä tarttuva ja hyvä, mutta kaikki muut olivat aika yhdentekeviä. Sellaista keskinkertaista animepoppia.

Mitä UtaPrin huumoriin tulee… En tiedä, mille olisi pitänyt nauraa. Sinälläänhän siinä ei mielestäni ollut oikein mitään komedian aineksia, ei mitään sellaista, jolla olisi yritetty saada ihmiset nauramaan. Ainut oli Shining Saotome, koulun rehtori, pöljä englantia puheessaan viljelevä mies, joka oli aika leiskuva persoona. Hänkin aiheutti minussa enemmän myötähäpeää kuin huvittuneisuutta. Ehkä ihmiset, jotka ovat tästä pitäneet, ovat nauraneet noille asioille, jotka minua ärsyttävät. Olisi kyllä oikeasti ihan kiva kuulla, miksi ihmiset ovat tästä pitäneet, koska en ole kuullut vielä yhtäkään perusteltua vastausta. Ilmeisesti kaikki ovat vain ihkuttaneet noita poikia. Ylipäänsä on vähän sellainen maku, että tätä hehkuttavat ihmiset eivät ole pahemmin käänteishaaremeita nähneet, ja ajattelevat tämän sitten olevan jotain todella uutta ja hienoa.

Toki myönnän, että tämä eroaa edukseen muista genren sarjoista visuaalisella ilmeellään. Rahaa on selvästi ollut muita enemmän, paljon näkyy hyvää animaatiota ja ihan hienojakin visuaalisia ratkaisuja. Toisaalta huomasi myös rahan säästämisen: varsinkin viimeisissä jaksoissa flashbackejä oli jatkuvasti. Ehkä se oli sen arvoista. Hahmodesignit olivat ihan nättejä, muttei nekään kovin omaperäisiä.

Täytyy myöntää sekin, että puolen välin jälkeen sarja alkoi kiinnostaa vähän enemmän, sen saadessa jonkinlaisen jatkuvan juonen. Aloin myös pitämään pikkiriikkisen Ichinosesta. Viimeisessä jaksossa taisin jopa hieman naurahtaa Shining Saotomelle. Silti pitää vielä hieman miettiä, tulenko katsomaan sarjan toisen kauden.

Suosittelen kyllä sarjaa, mikäli olet perinteinen fanityttö, tykkäät kuumista bishouneneista etkä pahemmin välitä kliseistä. Loppujen lopuksi luulisin, että sarjassa ei ollut niinkään paljon vikaa, vaan enemmänkin minussa itsessäni. Olisi kuulemma pitänyt osata heittää aivot narikkaan. Lopputuomioksi annan 2½/5. Toisin sanoen keskinkertaisen.