JoJo's Bizarre Adventure 3: Stardust Crusaders

Kun mietin, pitäisikö minun kirjoittaa JoJosta tänne blogiin, ajattelin, ettei minulla ole mitään muuta sanottavaa kuin että Jotaro on ihana. Näköjään tekstiä sitten kuitenkin syntyi, mutta pakko vähän hehkuttaakin.

Jotaro on ehkä oman fiktiomiesmakuni arkkityyppi. Tykkään isoista, lihaksikkaista miehistä, jotka ovat vähäpuheisia, vakavia, melkeinpä kylmiä. Mieheni mukaan Jotaro on ihan tylsä hahmo, aivan liian OP, ei mitään heikkouksia. Toinen hahmomieltymykseni onkin suvereenit hahmot, jotka ottavat tilanteen coolisti ja saavat kaikki loksauttamaan leukansa tullessaan lopulta pelastamaan tilanteen. Tästä esimerkkinä Doctor Whon Tohtori ja Sherlock Holmes. Mielestäni tällaisissa hahmoissa ei ole mitään vikaa, varsinkin kun heillä on yleensä kaverina joku Watson tai Pornareff, joka on vähän tyhmempi ja ihmismäisempi. Ja aika usein näiden hahmojen heikkous onkin sitten sosiaaliset tilanteet.

On se Diokin kyllä aika kuumis.

Stardust Crusaders saavuttaa lihasten koossa saturaatiopisteen. Se on visuaalisesti ehkä kaikista "normaalein" animen osio, vaikka siitäkin löytyy värikikkailuja ja näyttäviä ääniefektejä, jotka tulivat tutuiksi jo Battle Tendencystä. Värisävyt ja varjostukset ovat pääosin tummia, ja openingit on aiempien tapaan toteutettu 3D-animaatioina. Tyyli jatkuu muutenkin suhteellisen samana, ja siksi se ei ehkä ole jäänyt mieleen niin erikoisena. Juonessa sen sijaan paukutellaan normaalin rajoja jatkuvasti.

Esim. tällä tavalla.

Dio on noussut kuolleista, ja häntä lähdetään taas niittaamaan. Dio on jäljitetty Egyptiin, ja koska lentomatka menee reisille, päätetään matka Aasian halki taittaa maitse. Se ei osoittaudu paljon sen helpommaksi. Varsinkin ensimmäinen puolisko on suoraviivainen viikon monsteri-pläjäys roadtripillä ja kaikenlaisella hölmöilyllä höystettynä. Ymmärrän, miksi Stardust Crusaders on yksi suosituimmista osista, mutta omasta mielestäni se meni vähän liikaa Pornareffin sekoilushowksi. Pornareff ruudussa tarkoitti vähemmän ruutuaikaa Jotarolle.

Tässä JoJon osassa esiteltiin Standit, joiden käyttö jatkuu myös seuraavissa osioissa. Idea on mielestäni erittäin hyvä ja joustava: stand on hahmon "sielun manifestoituma", jolla on tietynlaisia kykyjä. Kuten sarja näyttää, pystyy erilaisia standin käyttäjä + stand -pareja keksimään loputtomasti, eikä rajoituksia mielikuvitukselle juurikaan ole. Toki Standeillä on omat rajansa: jotkut toimivat vain lähietäisyydeltä, ja niillä on vain tietyt kyvyt käytössään, jotka voivat kehittyä ankaran taistelun myötä. Shounensarjan ideana tämä on mielestäni ikonisuudessaan aika samalla tasolla One Piecen pirunmarjojen kanssa.  

Standeistä näytetään myös tällaiset inforuudut aina mainoskatkon kohdalla.

Shounen-genren ikiroopit alkoivat kuitenkin myös kyllästyttää. Miksi aina kaiken pitää olla kaksintaistelua, eikö edes joskus joku kaveri voisi tulla auttamaan? Lapsuusvuosieni sarjakuvasuosikissani W.I.T.C.H:issä ideana oli se, että vasta kaikkien viiden yhdistäessä voimansa pystyttiin viholliset kukistamaan lopullisesti. Stardust Crusadersissa kaikki kyllä auttavat loppuvihollisen päihittämisessä, mutta yksitellen, kukin vuorollaan. Tämä toistuu oikeastaan koko sarjan ajan, ja välillä kaverit jopa seisovat tumput suorina katsellen toisen taistelua. Mutta kaipa sekin kuuluu shounen-genreen, monet noudattaa samaa kaavaa. Tytöt yhdistävät voimansa, mutta poikien kuuluu pärjätä yksin? En tiedä. Tämäkin on varmaan yksi syy siihen, etten jaksa enää innostua shounenista.

Stardust Crusaders paranee mielestäni loppua kohti, vaikka väliin mahtuukin hölmömpiä jaksoja. Toisaalta jotkut hölmöydet olivat aika huvittaviakin, kuten magneetti-Stand, joka sai Josephin ja Avdolin liimautumaan yhteen lantioistaan (joo, tämä on mun huumorintajun taso, sori vaan). Viimeiset jaksot toki sisältävätkin ne JoJon legendaarisimmat kohtaukset, jotka ovat meemeistä tuttuja aika lailla kaikille. 

Lempparihetkeni Stardust Crusadersissa

• Dion ja Jotaroon lopputaistelu
• Kakyoin syöttää vauvalle kakkaa
• Jotaro pelaa pokeria
  
• Jotaro pelaa Hey, that’s a baseballia
• Jotaro