Catherine

Ostin Catherinen käytettynä Puolenkuunpeleistä parilla kympillä, enkä kadu ostosta ollenkaan. Catherine oli yksi niistä peleistä, miksi halusin PS3:n, ja nyt kun sellainen tuli jo vuosi sitten ostettua niin oli korkea aika päästä sitä kokeilemaan. Päädyimme pelaamaan pelin läpi kaverini ja poikaystäväni kanssa porukassa, ja siihen meni yhteensä 12 tuntia ja neljä iltaa. Samalla ystävyys pistettiin testiin, kun yhden pelatessa muut kiljuivat ohjeita – ja moitteita, jos niitä ei kuunneltu tai ohjeet olivat huonoja. Minua tämä ei tosin haitannut yhtään, koska en olisi omilla aivoillani keksinyt ratkaisua kaikkiin puzzleihin, eikä muutenkaan minkäänlaisia konflikteja syntynyt (muuten kuin pientä tiuskimista hermojen ollessa kireimmillään).

Poikaystävän hoito-ohje, osa 2: Kaiji

Kyselin pari viikkoa sitten, mitähän ihmeen animea sitä voisi poikaystävälle näyttää. Vastauksia tuli aimo läjä, ja paljon hyviäkin! Kannattaa käydä edellisen postauksen kommenttiosiosta katsomassa kaikki suositukset, mikäli olette samanlaisessa tilanteessa (ja ehdotuksia otetaan vielä vastaan). Poimin tähän kuitenkin listan parhaista ehdotuksista (ainakin sopivimmista tuolle huonommalle puoliskolle), joita aion ainakin jossain vaiheessa ehdottaa katsottavaksi:

• Baccano! 
• Boku Dake Ga Inai Machi
• 91 Days 
• Detroit Metal City 
• Gankutsuou 
• Attack On Titan

Merkinnän kirjoittamisen jälkeen tilanne kuitenkin eskaloitui niin nopeasti, etten ehtinyt kyseisten sarjojen saatavuutta takaamaan, ennen kuin piti jo joku katsottava sarja keksiä. En edes ollut sanonut poikaystävälle kirjoittaneeni tai ajatelleenikaan, että voisin vihdoin pakottaa hänet katsomaan animea, kun hän itse ehdotti sitä. Sillä hetkellä tietokoneen uumenissa lepäsivät Danshiko, Boku Dake Ga Inai Machi ja Kaiji, ja parin lauseen kuvausteni perusteella poikaystävä valitsi Kaijin.

Jotain sarjasta kertoo ehkä se, että tämä on ainut kuva joka nopealla googlauksella
löytyi, jossa ei ole pelkästään Kaijin naamaa.

Poikaystävän hoito-ohje eli mitä animea tavikselle?

Olen nyt seurustellut reilu pari vuotta nörtin kanssa. Harmikseni hän vain ei ole anime- vaan pelinörtti, joka kuluttaa aikaansa internetiä (Reddit, Riemurasia, Youtube) selaillen ja Hearthstonea pelaillen. Hän on menneisyydessä seurustellut henkilön kanssa, joka on pakottanut hänet katsomaan animea. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä on aika hyvät perustiedot animekliseistä ja tietyistä sarjoista (Haruhi, K-ON!, Azumanga Daioh), mutta toisaalta hän myös tietää, ettei pidä animesta. Hän myös tietää tasan tarkkaan, miksi ei: ruudulla ei tapahdu välillä mitään (tästä muuten Petteri Uusitalo puhui DesuTalksissa), kaikki on vähän ylilyötyä ja varmaan japanilainen kulttuurikin oudoksuttaa. Eikä hänellä ole samanlaista silmää kaikille kauniille asioille kuin minulla (oma syyni katsoa animeahan on nimenomaan esteettisyys).

Jo heti alussa päätin, että en lähde tuputtamaan. Tiedän, millaista on olla ihmisten kanssa, jotka ovat todella innostuneita jostain (mitä muut eivät tajua) eivätkä muusta puhukaan, ja siksi olen aika hyvin oppinut olemaan puhumatta animesta ihmisten kanssa, jotka eivät siitä välitä. Toisaalta poikaystävän kanssa varmaan voisi mainita useamminkin, että "tähän tilanteeseen on muuten juuri sopiva termi japanissa" tai "tuli muuten mieleen hauska juttu yhdestä animesta", hän varmaan ymmärtäisi pienemmälläkin selityksellä. Mutta parasta tietysti olisi, jos ymmärtäisi ilman selittelyjäkin.

DesuTalks 2016

En jaksanut twiitata ollenkaan DesuTalksista koska huonot mobiiliyhteydet, akun uhkaava väheneminen ja se, että oli niin paljon sanottavaa kaikista luennoista, ettei ne oikein olisi twiittiin mahtunut! Okei, saattoi myös johtua siitä, etten ole twiitannut kuukausiin, ja olisi hassua aktivoitua yhdeksi päiväksi ja sitten taas hiljentyä.

Lähdin DesuTalksiin, koska ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta ja koska tuli pari kuukautta sitten muutettua Keravalle, josta oli lyhyt matka Helsinkiin. Laiskana houkutti vähän jäädä kotiin katsomaan striimiä, mutta tiesin edellisten väliin jääneiden DesuTalksien perusteella, ettei niitä kuitenkaan tule myöhemmin katsottua. Ehkä vielä joskus! DesuTalks on kuitenkin ollut yksi lempparitapahtumistani hyvien puheenvuorojen ja koko konseptin itsensä takia. Väsymyskään ei ehdi iskeä yhden päivän aikana.

Ore Monogatari!!

Sain kuin sainkin lopulta katsottua Ore Monogatari!!:n loppuun. Jossain puolen välin jälkeen alkoi sarja pahasti tökkimään ja pidin pitkän tauonkin sen katsomisessa, mutta onneksi lopussa taas alkoi tapahtua ja sarjasta jäi paljon positiivisempi kuva niiden muutaman jakson ansiosta.

Aloittaessani sarjan katsomista kuvittelin sen olevan kunnollinen komediasarja jolle saa nauraa vatsa kipeänä. No, ei se lopulta onnistunut naurattamaan kuin muutaman kerran, mutta hyvän mielen sarja se kyllä oli. Vähän turhankin, koska iso osa jaksoista käsitteli vain sitä, miten Takeo ja Yamato selviävät mistäkin arkipäivän ja seurustelun koettelemuksista. Paljon mielenkiintoisimpia olivat jaksot, joissa käsiteltiin myös sivuhahmojen ongelmia ja tuntemuksia.

Hanasaku Iroha

Hanasaku Irohasta tuli niiden viikkojen aikana, joina sarjaa seurasin, kuin toinen kotini ja perheeni. Oli todella huikeaa, miten hyvin sarjan hahmoihin pääsi sisälle, ja miten tunsin olevani osa sitä maailmaa. Enkä oikeastaan edes osaa sanoa, mistä se johtuu! Ehkä siitä, miten sarjassa osattiin ilmaista hahmojen tunteet käyttämättä ollenkaan sanoja – esimerkiksi Toorun käytöksestä tajusin heti hänen olevan ihastunut Ohanaan, ja Minkosta taas näki, millainen ristiriita oli mustasukkaisuuden ja kaveruuden välillä. Tunteet välittyivät todella hyvin, ilman että niitä korostettiin liikaa.

Desucon 2016

En alun perin edes ollut menossa Desuconiin tänä vuonna, kun en meinannut ohjelmakartasta löytää mitään kiinnostavaa ohjelmaa ensimmäistä kertaa ikinä, mutta kaverit saivat valitettavasti ylipuhuttua. Sainpahan samalla vietyä taas mangaa kirppikselle, niin se on vaan vähentynyt muutaman vuoden takaisesta neljästä kassista puolikkaaseen. Kaiken kaikkiaan jäi kuitenkin vähän sellainen fiilis, että tästäkö nyt maksoin kolmekymppiä.

Perjantai alkoi avajaisilla. Frostbitessa jätin ensimmäistä kertaa avajaiset väliin ja päätin silloin, että toista kertaa en tee niin. Oli hyvä päätös, koska avajaisten ja päättäjäisten tarina oli hauska ja toimiva, ihanaa että oli vaihteeksi vähän jotain erilaista. Okei, kyllähän osa repliikeistä ja näyttelystä oli vähän tökeröä, ja varmaan sitä juontakin olisi voinut vähän hioa, mutta oli kuitenkin kiva että avajaiset ja varsinkin päättäjäiset eivät olleet pelkästään ohjelman mainostusta ja voittajien julkistamista.

Life Is Strange

Olin todella innoissani kuullessani ensimmäistä kertaa Life is Strangesta. Kerrankin peli, joka kuulostaa ihan kuin minulle tehdyltä! Ostin Anttilasta reilulla kolmellakympillä vielä jonkun collector’s edition-boksin, jossa tuli mukana pelin soundtrack-levy sekä pieni taidekirjanen. Olin todella innoissani jo paketin sisällöstä, tuntui uskomattomalta että sellaisen sai niin huokeaan hintaan. Kovista odotuksistani huolimatta myöskään peli ei pettänyt, vaan myös se oli todella laadukas ja kuten olin kuvitellutkin, ihan kuin minulle tehty. 

En tykkää yhtään peleistä, joissa on liikaa jännitystä. En ole koskaan pelannut enkä edes halua pelata mitään räiskintäpelejä, pelkkä ihmisten ampuminen ei vaan jaksa kiinnostaa. Minun tyyppisiäni pelejä ei ihan kauheasti länsimaissa tehdä, ainakaan suurella budjetilla ja vielä konsoleille. Ainut PS4-peli, jonka olin aiemmin ostanut, oli Journey (josta myöskin Collector’s edition, sisälsi myös Flower- ja Flow-pelit), jonka pelasin yhdessä illassa läpi. Oli siis todella kiva löytää toinenkin kiinnostava peli.