Katsoin ihan hävettävän vähän animea viime vuonna! Okei, mieheni kanssa katsoimme Friereniä (joka on vieläkin kesken… kesällä aloitettiin) ja kävin oikein teatterissa katsomassa Perfect Bluen, lisäksi kesällä tuli bingetettyä Bloom into you, keväällä Kimi ni todoken kolmoskausi ja Oshi no kon toinen kausi. Mutta ylipäänsä tuli kesän ja syksyn aikana katsottua tosi vähän mitään sarjoja. Onneksi siihen on hyvä syy! Olen nimittäin ollut tosi ahkera kirjoittamaan, saanut edistettyä omaa nuorten fantasiakirjasarjaani ja kehittynyt valtavasti kirjoittajana. Vihdoin, vuosien kirjoittamisen jälkeen alkaisi kohta olla aika, kun ensimmäistä kertaa lähetän jotain kustantamoon.
 |
| Tilasin ensimmäistä kertaa kuvituksen omista hahmoistani! Hahmot esittelin Kirjoittajien killan joulukalenterissa: Rin ja Romir. Kuva: Kuuranen (IG ja Bluesky: @kuurakuu) |
Mutta koska tämä on anime- eikä kirjoitusblogi, niin kerrataan kuitenkin juuri japaniharrastuksen linssin läpi viime vuotta. Ei tässä nyt täysin ole tämäkään harrastus unohtunut. Pelkkä animen katselu kun ei ole se ainut tapa harrastaa.
Tapahtumat
Mulla oli useampi taukovuosi, etten käynyt juuri ollenkaan coneissa, ja tämä alkoi jo ennen koronaa. Ehkä siinä oli jotain kipuilua sen kanssa, että suhteet vanhoihin kavereihin olivat katkenneet ja uusista ei ollut coniin lähtijöiksi. Tajusin sitten, että enhän koskaan ennenkään ollut sellainen, joka menee lauman mukana siihen ohjelmaan, joka muita kiinnostaa (koska ohjelmat kuitenkin olivat minulle coneissa myös tärkeitä), vaan takavuosina välilllä jopa ärsytti, kun piti porukassa sumplia, missä välissä ehditään syödä ja kuka menee mihinkin ohjelmaan. Totesin siis, että hyvin voi mennä yksinkin coniin, varsinkin kun aikanaan mulle tuli sellaisia yksinäisyyden pistoksia conipäivinä vaikka olisin ollut porukassakin. Niin, ehkä pelkäsin jotain sellaisia teiniaikojen karvaita fiiliksiä. Siis jotenkin se, että joo, coneissa oli kivaa tutustua samanhenkisiin ihmisiin ja tietää, että tällaisia on olemassa, mutta sitten tuli vielä kurjempi olo, kun tajusi, ettei tuntunut kuuluvan siihenkään joukkoon! Kirjamessut ja Finncon ovat olleet melkein enemmän oman tuntuisia tapahtumia, niissä ei ole pusurinkejä ja glomppaajia.
Ensimmäinen con pitkän tauon jälkeen oli Hypecon 2022, johon tuli mentyä koska se oli lähellä ja ilmainen. Miksi en olisi mennyt, jos kävin Hyvinkäällä joka päivä töissäkin? Siellä tajusin, että fiilikset olivat muuttuneet. Joo, tunsin edelleen itseni hieman ulkopuoliseksi (koska Hypecon on suunnattu nuorille enkä ole nuori), mutta jotenkin tuli sellainen riemukas ja lämmin olo itsellekin katsoessa sitä nuorten riemua. Sitten uskaltauduin myös Traconiin, kun huomasin, että meiltä on itseasiassa aika kätevä käydä Tampereella ihan päiväseltäänkin, kun junamatka kestää 1,5 h.
Viime vuonna oli sitten aivan pakko palata kymmenen vuoden tauon jälkeen Desuconiin (siihen entiseen “koticoniin”), kun kunniavieraaksi tuli Kamome Shirahama. Witch Hat Atelierista kirjoitin jo viime vuoden koosteessani, mutta hehkutan vielä tässä, että se on Apothecary diariesin ohella todiste siitä, että edelleenkin tehdään mangaa ja animea juuri minun makuuni, vaikka kaikenlainen isekai-roska ja shounenmättö onkin vallannut alaa. Mutta takaisin Desuconiin: oli hauska huomata, että tapahtuma on “pärjännyt ilman minuakin”, pysynyt samanlaisena vuodesta toiseen. Toisaalta tajusin, että se ei olekaan enää mun lempparitapahtumani! Se on mielestäni liian ryppyotsainen, liian animeen rajattu. Kotae Expossa ja Hypeconissa on hauskaa, että siellä yhdistyy myös K-Pop-skene ja pelit. Harrastajakunnat kuitenkin menevät ristiin, ja harvaa kiinnostaa vain yksi asia; itsekin olen kuunnellut lähivuosina enemmän K-poppia kuin japanilaista, katsonut myös K-draamoja ja tietysti myös japanilaiset pelit olen mieltänyt osaksi harrastusta ilman mitään jaotteluja. Joten tuntuu ihan absurdilta ajatella, että joku Final Fantasy tai Persona ei liittyisi animeen. Desucon on ollut pioneeri tapahtuman laadun kanssa, mutta muiden tapahtumien otettua oppia se ei olekaan enää niin ylivoimainen (Hypecon voisi kyllä vielä ottaa oppia).
Viime vuoden neljä tapahtumaa tuntuivat kuitenkin jo vähän turhan paljolta: myyntipöytäsaleissa ja taidekujilla on aika paljon samoja myyjiä, ja ylipäänsä ennen Kotaeta oli vähän sellainen fiilis että onks pakko lähteä. Mietin myös, että voisin olla siinä vaiheessa elämääni, että olisi järkevää siirtyä tekijäpuolelle – senkin takia, että sitä kautta voisi saada uusia tuttuja ja seuraa tapahtumiin, plus muutenkin mielekkäämmän conikokemuksen. Mutta katsotaan, mihin se ajatus johtaa: ohjelmanpitämiseen, vänkäröintiin vai vastaavana toimimiseen.
Linkit tapahtumapostauksiin:
K-Pop Demon Hunters
Viime vuoden iso hitti oli tietysti K-Pop Demon Hunters. Omaan lapsuuteeni kuului vahvasti W.I.T.C.H.-sarjakuva, ja K-Pop Demon Huntersista tuli vähän mieleen se. Vihdoinkin tytöille tehdään jotain laadukasta, jotain puhuttelevaa, jotain mihin saa rakastua täysillä.
Omaan makuuni elokuvan rytmitys oli vähän turhan TikTok-aikakaudelle tyypillisen nopeatempoinen. Animaatiotyylikin on sellainen, että siihen kesti hetken tottua, ennen kuin osasin täysillä arvostaa. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että kyseessä on hyvin käsikirjoitettu, rakkaudella tehty elokuva, joka yhdistää saumattomasti K-popin ja supersankarit. Vaikka juoni päällisin puolin on aika kliseinen “löydä itsesi, luota ystäviisi, voita epäilyksesi”, niin kyllä sieltä löytyi myös yllätyksellisyyttä (ainakin antagonisti/love interest-pojan kohtalo oli sellainen).
Elokuvan musiikki eli omaa elämäänsä hittilistoilla. Jostain syystä vain Golden on saanut radiosoittoa, ja muutenkin perinteiset radiokanavat ja mediat tulivat ilmiöön mukaan jälkijunassa. Golden nousikin ihan perinteisillekin listoille, onhan se elokuvan juonessakin tarkoitettu hyväksi radiosoittobiisiksi. Itseäni nauratti jo heti elokuvan soundtrackin ilmestymisen jälkeen, kuinka Spotifyn K-Pop On!-listan kärjestä löytyi kaikki leffan biisit: harvemmin mikään laulaja tai yhtye yksin hallitsee koko listaa, kun levyiltä lohkaistaan vain sinkkuja. Hauskaa näissä biiseissä on se, että niiden sanat liittyvät selkeästi elokuvan juoneen, mutta toisaalta tarpeeksi ympäripyöreästi niin, että normikuuntelijan ei tarvitse juuri päätään vaivata asialla.
Varmasti monilta alkaa tulla leffa ja sen biisit jo korvista ulos, ja uskolliset fanit saattavat joitain ärsyttää, mutta pliis, antakaa heille armoa. Näin hyviä elokuvaelämyksiä ei tälle kohderyhmälle tehdä ihan joka vuosi. Siksi elokuva ja koko ilmiö saa minulta pelkkää rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti