lauantai 24. joulukuuta 2016

Luukku 24: Panty & Stocking with Garterbelt

Yhdistin viimeiseen luukkuun kolme Hiroyuki Imaishin sarjaa, joista otsikkoon nostin Panty & Stockingin, koska se ei ole saanut tarpeeksi rakkautta. Joo, olihan se nyt aikamoinen kakka- ja alapäävitsikarnevaali, mutta tykkäsin silti! Minusta on ihanaa, että aikuiset miehet (+naiset) on oikeasti tehneet telkkariin sarjan, joka voisi olla 14-vuotiaan kiimaisen teinipojan kirjoittama. Panty & Stocking on kyllä visuaalisestikin todella erikoinen sarja, se näyttää enemmän Tehotytöiltä kuin perinteiseltä animelta. Toki Fly Away Now-kohtauksesta tuttua "perinteistä" animetyyliäkin olisi kaivannut vähän lisää sarjaan, koska näyttäähän nuo nyt pirun kuumilta. Soundtrack koostuu lähinnä teknojumputuksesta, ja pari todella kovaa helmeäkin sieltä löytyy. Panty & Stockingia en tosiaan suosittele ihan kaikille, huumori on tosiaan aika pikkupoikamaista, mutta kannattaa kokeilla ekaa jaksoa.


Kill la Killia vasta aloin katsoa vasta vähän aikaa sitten, eli en osaa koko sarjaa vielä arvioida, mutta ainakin siinä toteutuu sama kuin Panty & Stockingissa: tekijät ovat saaneet tehdä juuri sitä, mitä ovat halunneet, ja heidän tyylinsä nyt sattuu olemaan ylilyöty fanservice ja väkivalta. Tulee mieleen vähän Tarantino Hollywood-puolella: jotkut ihmiset varmasti paheksuvat hänen väkivaltaisia elokuviaan, mutta niissä on yleensä myös joku tärkeä viesti. Mielestäni on aivan mahtavaa, että tällaisetkin ihmiset pääsevät toteuttamaan itseään. Kill la Killissa on tosiaan aika reippaasti fanserviceä, ja vaikka omat silmäni ovatkin sille jo aika hyvin turtuneet, toivoin katsoessani että poikaystävä ei juuri tällä hetkellä kävele olkkariin kommentoimaan (käveli tietysti ja tuli juuri sellainen kommentti kuin odotinkin). Kill la Killissa on kuitenkin todella vahva yhteiskunnallinen teema (luokkayhteiskunta ja ihmisten eriarvoisuus, sekä tietysti ystävyys), joten pelkkää mäiskintää se ei sentään ole. 


Kolmas saman ohjaajan anime on Tengen Toppa Gurren Lagann. Se on selkeästi suuremman budjetin sekä vakavamman naaman anime. Joo, siinäkin on fanservicensä ja vitsinsä, mutta suuremmassa osassa on juoni ja hahmonkehitys. Juoni onkin kunnianhimoisin näistä kolmesta, ja sarja ansaitsee kulttimaineensa. 


Kaikkia kolmea yhdistää erikoinen visuaalinen tyyli. Imaishilla on ihan oma tyylinsä esimerkiksi räjähdyksissä, ja niitähän kaikissa sarjoissa näkyy. Kill la Killista ja varmasti myös Panty & Stockingista näkee asiaa miettiessä, että monet visuaalisista kikoista ovat vain rahansäästökeinoja, mutta sekin on mielestäni todella siistiä, miten vähemmällä rahalla on saatu kuitenkin näyttäviä sarjoja aikaiseksi. Missään näistä ei ole mitään laatunaamoja tai muita halvan animen merkkejä. Kaikki näyttää kivalta, vaikka ei aina kauheasti liikkuisikaan. Visuaaleista räjähdysten ja valonsäteiden lisäksi tykkään esimerkiksi Makon vääntelykohdista, ne ovat aivan hulvattomia.

Imaishin tekeleistä olen katsonut FLCL:n, Dead Leavesin ja Triggerin laatuanimen Inferno Copin, suosittelen myös niitä jos kolme aiempaa on jo katsottu ja tykätty.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Luukku 23: Star Driver

Totta puhuen en muista Star Driverista ihan hirveästi kovin syvällistä analyysiä kirjoittaakseni, sekin pitänee katsoa joskus uudestaan. Sen kuitenkin muistan, että sarja oli aika erikoinen, jännä ja kivan näköinen. Ohjaajana on sama häiskä kun Ouranissakin, ja visuaalinen tyyli on omaperäinen. Hahmokaarti on todella laaja ja juoni on aika monimutkainen, joten en ensimmäisellä katselukerralla ihan kaikkea varmaan edes tajunnut. Kuitenkin juuri monimutkaisuus on yksi sarjan hyvistä puolista. Katsojalle ei heti kerrota, mitä oikein on meneillään ja jokainen jakso tuntuu uudelta johtolangalta sarjan mysteerin selvittämiseksi.


Jos ei sarjasta muuta muista niin ainakin ginga bishounenin! Vaikka ohjaaja on eri, niin tässäkin sarjassa on Utenan ja Mawaru Penguindrumin tapaan jokajaksoiset henshin-kohtaukset musiikin säestyksellä. Sarjan taistelut olivat mielestäni aika yhdentekeviä itse taistelua ajatellen, mutta juurikin taistelukohtauksissa kehitettiin hahmoja ja heidän suhteitaan. Sarjan kaava on muutenkin Utenamainen, kun kaikki haluavat taistella päähenkilön kanssa, ja joka jaksossa seurataan tiettyjä hahmoja. Tekijöissä on samoja henkilöitä kuin Utenassakin, se tietysti selittää.

torstai 22. joulukuuta 2016

Luukku 22: Mawaru Penguindrum

Mawaru Penguindrum on ehkä kuitenkin se ykköslempparisarjani. Sen vastaisin, jos joku kysyisi. Enkä oikeastaan keksi siitä mitään pahaa sanottavaa, toisin kuin monista muista sarjoista. Okei, joidenkin mielestä se voi olla sekava, siinä on paljon symboliikkaa eikä se avaudu kovin helposti, mutta omasta mielestäni se on lähinnä hyvä asia. Liian moni animesarja syyllistyy liialliseen selittelyyn.


Ohjaaja Kunihiko Ikuhara ei ole valitettavasti tehnyt hirveän montaa sarjaa, mutta niistä näkee selkeästi jo hänen tyylinsä. Sekä Utenassa, Yuri Kuma Arashissa että Pingvinirummussa on samanlaisia elementtejä, ja yksi niistä on toistuva (musiikki)kohtaus, joka on aina jonkinlainen transformaatio. Usein tismalleen samaa animaatiota kierrätetään jaksosta toiseen, Mawaru Penguidrumissa tämä on Seizon Senryaku ja Rock Over Japan. Lisäksi käytetään paljon kehyksiä, ruusuja ja muita kuvia ruudun reunoilla. Tykkään hirveästi siitä, jos leffa- tai animeohjaajalla on selkeitä omia juttujaan, joista ne tunnistaa. Niistä tavallaan näkyy ohjaajan persoona läpi.


Pingviinirumpua tosin ei voi ihan varauksetta suositella kaikille lähinnä stalkkeri- ja raiskausjuttujen takia, joita käsitellään vähän turhankin kevyesti normijampan makuun. Myös lopun lapsibroilerit saattavat järkyttää toisessa ääripäässä. Animenkatsojat kyllä yleensä ovat tällaisiin tottuneet, tosin teemat on kyllä Pingviinirummussa aika erilaiset perusanimeen verrattuna. Ehkä siinäkin on yksi syy, miksi tykkään sarjasta niin paljon: kerrankin ei haluta tulla maailman parhaaksi jossain.


Mawaru Penguindrum on erikoinen animesarja, ja siksi suosittelen sitä kaikille muillekin, jotka ovat kyllästyneet perus shounen- tai shoujohöttöön. Pitää varmaankin katsoa sarja uudestaan ja miettiä, tulisiko siitä kirjoitettavaksi vähän syvempää analyysiä. En tosiaan ole sarjaa sen ilmestymisen jälkeen katsonut, lähinnä siksi etten ole halunnut kuluttaa sitä puhki. Nyt Utenan katsomisen jälkeen voisi olla korkea aika katsoa tämäkin uudestaan.


Mainittakoon vielä suositteluna Yuri Kuma Arashi, jos Mawaru Penguindrum on jo nähty. Se ei yllä aivan Utenan ja Pingviinirummun tasolle, mutta on hyvin samantyylinen ja käsittelee muiden tapaan erikoisempia teemoja erikoisemmalla tavalla kuin keskivertoanime.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Luukku 21: Jinrui wa suitai shimashita

Jintai oli toooosi hassu sarja. Yksi erikoisimmista animesarjoista, joita olen nähnyt, ja on ihanaa että se on olemassa. Visuaalinen tyyli on pastellinsävyinen, pehmeä ja vähän lapsekas, mutta sisältö sen kontrastina vähän synkkä ja vinksahtanut. Mitään Madoka-tyyppistä synkkää twistiä siinä ei oikeastaan ole, koko ajan säilyy huvittava ja pirtsakka sävy, mutta jutut ovat todella kieroja. Niiden vinksahtaneisuus vaatii välillä katsojaltakin vähän miettimistä.


Jintai ottaa kantaa nykyajan yhteiskunnallisiin ongelmiin, vaikka sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa ihmiskunta on jo romahtanut ja pienentynyt. Teemat ovat välillä jopa vähän vaikeaselkoisia, pitäisi ehkä katsoa sarja uudestaan ja oikeasti miettiä, mitä mikäkin jakso opettaa. Ja tietysti sarja on silmiähivelevää katsottavaa visuaalisestikin.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Luukku 20: Nodame Cantabile

Nodame Cantabilen aihe on Princess Tutun tapaan vähän luotaantyöntävä. Musiikkianimeista tykkään lähinnä niistä, joissa on kivoja idolityttöjä ja pirteää poppia. Nodame Cantabile kuitenkin onnistui synnyttämään (joskin varsin lyhytaikaisen) kiinnostuksen klassiseen musiikkiin ja opetti siitä paljon asioita, joita en aiemmin tiennyt. Tosin musiikin soittaminen ei sarjassa tosiaan ollut pääosassa, vaan ihmissuhteet.


Nodame Cantabilen kantava voima on sen päähenkilöt, ja sivuhahmotkin ovat ihan hauskoja. Nodame on kuitenkin ihan omassa luokassaan animetyttöjen keskuudessa, ja Chiaki on hyvä vastapari Nodamelle. Kaksikko sopii hyvin yhteen, ja varsinkin Nodamen edesottamuksia on hauska seurata.

Mangaakin yritin muuten joskus lukea, mutta se ei ainakaan alkuvaiheessa ollut animen katsoneelle kovin mielenkiintoista luettavaa. En tykkää piirrostyylistä kauheasti, ja animessa värit pehmittävät sitä paremman näköiseksi. Animeakin on tullut kolme kautta, viimeistä en ole vielä saanut katsottua, ja jotenkin tuntuu että se kyllä riittää minulle.